"Sitten hän on vallan hirveä otus, ellei anna", sanoi hän.
Kolmaskymmenesensimmäinen luku.
HIUKAN MYÖTÄISTÄ.
Päivällisen syönti sinä iltana — he söivät nyt ensi kertaa pikku pöydässä — onnistui erinomaisesti. Sisar Rosemaryn pienet keinot olivat suureksi hyödyksi. Garth oli ihastuksissaan kaikesta, sillä hän ei enää tuntenut olevansa niin avuton.
Iltapäiväinen jännitys laukesi hauskuudeksi. Muutama sopiva kysymys viekoitteli Garthin kertomaan yhä uusia juttuja herttuattaresta ja hänen suosikeistaan, ja molempain mielihyväksi mainittiin neiti Championin nimi tuontuostakin.
Janesta oli omituista kuulla Garthin vilkkaasti ja elävästi kuvaavan häntä. Tuohon onnettomaan iltaan saakka Shenstonessa hän oli vallan merkillisen vähän tarkannut itseänsä, eikä hänellä ollut aavistustakaan, että hänen oli tapana katsoa ihmisiä suoraan silmiin, kun he puhuivat hänen kanssaan, ja että se juuri "kuohutti" moniaita yksinkertaisia naikkosia, jotka sanoivat pelkäävänsä häntä ja hänen hermostuttavan heitä! "Näettekö, hän katsoo suoraan heidän tyhjiin, raukkamaisiin pikkusieluihinsa, jotka ovat täynnä liioiteltuja ajatuksia heistä itsestään ja pahansuopia, pikkumaisia ajatuksia hänestä. Onko sitten ihme, että he pelkäävät ja pakenevat ja puhuvat hirveästä neiti Championista! Minä en milloinkaan huomannut hänen olevan 'hirveän', mutta kyllä minun täytyy sanoa, että olin tosiaan kiitollinen, ettei minulla ollut mitään hävettävää, kun joskus sain tilaisuuden puhella oikein vakavasti hänen kanssansa. Ne kirkkaat silmät koskettivat pohjaa, kuten ranskalaiset niin sattuvasti sanovat."
Ei Jane liioin tiennyt, että hän aina puhuessaan — jos suinkin mahdollista — piti hiilihankoa kädessänsä, kohennellen valkeata, kun selitti omaa mielipidettänsä, ankarasti koputellen hiiliä, kun tahtoi kumota vastustajansa, että hän kenkänsä kärjellä korjasi valkeata, mutta etteivät hänen varsin hienot jalkineensa näyttäneet siitä sen pahemmiksi käyvän, tai että hän jotakin vaikeata asiaa ajatellessaan piti oikealla kädellä kiinni leuastansa, kunnes pääsi selvyyteen. Kaikkia näitä pikkuseikkoja Garth kuvaili elävästi, ja Janen täytyi ihmetellä, miten tarkasti hän kaiken oli mielessänsä säilyttänyt, ja hänelle selvisi Garthin suhde häneen kolme vuotta sitten aivan uudessa valossa.
Garthin rakkaus oli niin äkkiä ilmennyt hänelle, ja siihen oli ollut joko suostuen tai hyläten suhtauduttava, niin että kun hän teki ratkaisevan päätöksensä, ei se ollut vielä ennättänyt voimakkaana tekijänä tunkeutua hänen elämäänsä. Hän oli nähnyt sen, tuntenut, mitä se olisi voinut antaa, ja hylännyt sen.
Mutta nyt hän käsitti, kuinka toisin oli ollut Garthin laita. Edellisellä viikolla ennen tunnustusta oli Garthille jo selvinnyt heidän yhä läheisemmän tuttavuutensa merkitys, ja sitä mukaa kuin hänen varmuutensa kasvoi, liitti hän myös hänet omaan elämäänsä. Hänen kerkeä mielikuvituksensa oli heti ensi hetkestä pitänyt häntä rakastettunansa ja omanansa, vaikka he olivat vain hyvät tuttavat, sukulaissielut, ystävät.
Janea liikutti sanomattomasti, että Garth näin muisteli häntä ja sydämessänsä säilytti hänet. Se antoi suloista, varmuutta lähentelevää toivoa, ettei hänen olisi vaikeata saada siellä kotia, jäädä sinne ainiaaksi asumaan, sitten kun kaikki esteet oli raivattu heidän väliltänsä.