"Niinkö", sanoi Garth, ja taiteilijan herkkä ilo saadusta tunnustuksesta virkosi hänessä. "Neiti Gray, olen osittain unohtanut ne. Ovatko ne siinä? Hyvä on. Asettakaa ne eteenne ja kuvatkaa ne minulle. Sanokaa, mitenkä ne maalauksina miellyttävät teitä!"
Jane nousi ja meni ikkunan luo. Hän avasi sen; ja hengittäessään raitista ilmaa hän palavasti rukoili, että hänen hermonsa, äänensä ja itsensähillitsemiskykynsä eivät tänä ratkaisevana hetkenä pettäisi. Itse hän oli päässyt vakaumukseen näiden taulujen avulla. Nyt oli Garth saatava vakuuttuneeksi niitä kuvaamalla. Hänet täytyi saada luottamaan siihen rakkauteen, jota hän oli kuvannut.
Sitten sisar Rosemary istui, ja tasaisella, miellyttävällä äänellään hän tarkalleen kuvasi hartaana kuuntelevalle sokealle taiteilijalle, mitä Jane oli nähnyt ylhäällä työhuoneessa.
Kuvaus oli verratonta. Se oli säälimätöntä. Garthin koko epätoivoinen, kalvava Janen kaipuu pääsi valloilleen, hulluksitekevä tietoisuus siitä, että hän oli hänen, eikä nyt kuitenkaan hänen, että jos hän sinä iltana olisi pakottanut hänet antamaan vastauksensa, se ei olisi voinut olla hylkäävä, että myöhempää kylmää harkintaa ei ollut olemassa noina unohduksen hetkinä. Ja kuitenkin, — hän oli menettänyt hänet — menettänyt hänet! Miksi? Voi, miksi! Olisiko mahdollisesti siihen voinut olla toinenkin syy kuin se, minkä hän ilmoitti?
Sisar Rosemary jatkoi rauhallisin äänin kuvausta ottamatta lainkaan huomioon hänen ahdistustansa. Mutta kuvaus oli loppumaisillaan. "Ja kuinka kaunis tuo riipparuusu on, herra Dalmain", puhui hän. "Minua niin miellyttää ajatuksenne antaa sen olla pieni ja nupullaan toisessa, samalla kuin se toisessa on täyteen loistoonsa puhjenneena." Garth riistäytyi irti ajatuksistaan ja hymyili. Tuo tyttö ei saanut nähdä hänen liikutustansa.
"Olen iloinen, että huomasitte sen", sanoi hän. "Ja kuulkaa, emme hävitä niitä heti. Kun ne nyt löytyivät, niin ei ole kiirettä. Minä vaivaan teitä nyt kovin paljon, mutta oletteko hyvä ja pyydätte ruskeata pinkopaperia ja kääritte taulut siihen ja kirjoitatte päällykseen: 'Ei saa avata. Käskekää sitten Margeryn viedä ne takaisin työhuoneeseen. Kun minä sitten joskus haluan saada ne, löydän ne helposti."
"Olen oikein iloinen", sanoi sisar Rosemary. "Ehkäpä se ruma nainenkin sitten —"
"Minä en salli hänestä noin puhuttavan", sanoi Garth leimahtaen. "En tiedä, mitä hän ajatteli itsestään — epäilen, mahtoiko hän koskaan omaa ulkomuotoansa ajatellakaan. Enkä edes tiedä, mitä te olisitte pitänyt hänestä. Voin ainoastaan sanoa, että hänen kasvonsa olivat ainoat, jotka pimeydessäni erotan. Kaikki kaunis, mitä olen maalannut, kaikki kaunottaret, joita olen ihaillut, haihtuvat muistostani kuin sumu, irtautuvat mielestäni kuin syksyiset lehdet. Vain hänen kasvonsa säilyvät; rauhallisina, kirkastuneina, hellinä, kauniina näen ne aina edessäni. Ja minuun tekee kipeätä, kun joku, joka on nähnyt hänet ainoastaan sellaisena, jommoiseksi minun käteni on hänet kuvannut, voi mainita häntä rumaksi."
"Antakaa anteeksi", sanoi sisar Rosemary nöyrästi. "Tarkoitukseni ei ollut pahoittaa teitä, herra. Ja osoittaakseni, mitä kuvat minuun vaikuttivat, saanko kertoa, minkä päätöksen tein työhuoneessanne? Enhän voinut olla tuntematta, mitä ne kuvasivat — elämän suloisimpia iloja — ja toivoisin itselleni voimaa tunnustaa olleeni väärässä, nujertaa ylpeyteni ja olla suora ja nöyrä. Kirjoitan pojalleni ja tunnustan avomielisesti, miten minä omasta puolestani olen syyllinen meidän väliseemme väärinymmärrykseen. Luuletteko, että hän ymmärtää? Luuletteko, että hän antaa anteeksi?"
Garth hymyili. Hän koetti saada mieleensä kuvaa somista, levottomista kasvoista, joita vaalea, pehmyt ja tuuhea tukka kehysti. Kuva ja ääni eivät tosin olleet sopusointuiset, mutta sellaisenahan hänet muut näkivät.