Kolmaskymmeneskolmas luku.
"TÄNÄÄN TAPAHTUU JOTAKIN."
Keskiviikko valkeni, ihana vappu.
Garth oli puutarhassa ennen aamiaista. Jane kuuli hänen laulavan ikkunan ohi kulkiessaan:
"En impein suloutta pysty laulamaan
ja sielua, mi loistaa katseestaan."
Jane kumartui katsomaan.
Garth käveli siellä hohtavan valkoisessa flanellipuvussaan. Hänen askelensa olivat keveät ja joustavat, hänen joka liikkeensä notkea ja miellyttävä. Ainoa, mikä viittasi hänen sokeuteensa, oli ruokokeppi, jolla hän toisinaan koetteli ruohokentän reunaa tai rakennuksen seinää. Jane näki ainoastaan hänen tumman päälakensa. Samoin kuin kolme vuotta sitten Shenstonen pengermällä, hänen teki niin kovin mielensä huutaa ikkunasta: "Rakkahin! Hyvää huomenta! Jumala siunatkoon sinua tänään!"
Voi, mitä mahtoikaan tämä päivä tuoda tullessaan — tämä päivä, jolloin Garth saisi lukea hänen rehellisen tunnustuksensa ja selityksensä ja anteeksiantonsa? Hän oli monessa suhteessa oikein poikamainen, niin hilpeä, helläsydäminen, taiteellinen, runollinen ja lamaantumaton, aina nuorekas suuresta surustansa huolimatta. Mutta kun oli kysymyksessä hänen miehekkyytensä, rakkautensa, oikeutensa valita ja päättää, jonkin hänen mielestään oikean mielipiteen puolustaminen tai toisten vääräperusteisen ajatuskannan syrjäyttäminen, tiesi hän hänen olevan luja ja järkähtämätön. Tuska oli karaissut häntä, tehnyt polttavan rakkauden pehmittämästä ihailijasta teräksisen miehen.
Kun Jane sinä aamuna oli polvillaan ikkunansa ääressä, ei hän vähintäkään aavistanut, oliko hän illalla Aberdeenissa astuakseen etelään menevään yöjunaan, vaiko vastaisessa kodissansa, Garthin rakkauden hänelle avaamassa onnelassa.
Ja alhaalla Garth kulki hiljaa hyräillen: