Vihdoin hän ojensi kätensä. "Neiti Gray, olkaa hyvä ja antakaa kirje minulle. Kiitos! Tahdon olla yksinäni neljännestunnin. Olen kiitollinen, jos istutte sillä aikaa ruokasalissa ettekä päästä ketään tänne. Minua ei saa häiritä. Neljänneksen kuluttua tulkaa takaisin, olkaa niin ystävällinen."
Hän puhui niin tyynesti, että Janen sydän aivan jähmettyi. Olisi ollut rauhoittavampaa, jos hänessä olisi näkynyt mielenliikutusta. Tämä oli sama mies, joka alttarin luona kumarsi päänsä ja sanoi: "Otan ristini." Tämä oli sama mies, joka varmoin askelin lähti kirkosta pitkin kuorikäytävää ja jätti hänet. Tämä oli sama mies, jolla oli ollut voimaa pitää heidän välistään kohtausta lopullisesti ratkaisevana, lausumatta ainoatakaan rukoilevaa sanaa, antamatta muistamisen merkkiäkään, soimaamatta vähintäkään. Ja tälle miehelle hän oli kirjoittanut: "Sinun vaimosi."
Jane ei ollut eläissään tuntenut pelkoa. Nyt hän tunsi.
Kun hän sanaa virkkaamatta nousi ja jätti hänet yksin, loi hän nopean silmäyksen hänen kasvoihinsa. Garth istui aivan hiljaa, kirje kädessä. Hän ei ollut kääntänyt päätänsä häneen päin, kun otti sen. Hänen kasvonsa olivat kuin valkoisesta norsunluusta veistetyt. Niissä ei ollut värin hiventäkään.
Jane lähti aivan hiljaa huoneesta ja painoi oven kiinni jälkeensä.
Sitten seurasi pisin neljännestunti, minkä hän oli ikinä elänyt. Hän ymmärsi, että tuolla huoneen hiljaisuudessa oli käymässä hirveä sisäinen taistelu. Garth oli tekevä ratkaisunsa kuulematta ainoatakaan hänen syytään. Oman onnettoman itsepäisyytensä vuoksi hän oli kuullut ainoastaan kaksi sanaa tuosta kirjeestä, tosin merkityksellisimmät — sanat, joihin koko kirje oli johdantona. Ne valaisivat hänelle heti koko kirjeen sisällyksen ja sen suhteen, missä sen kirjoittaja sydämessään tunsi olevansa häneen.
Epätoivoisena kulki Jane edestakaisin huoneessa palauttaen mieleensä niitä aatosten hetkiä, jolloin olivat syntyneet lauseet, joiden piti valmistaa Garthia siihen, mitä allekirjoitus ilmaisi.
Äkkiä, kesken levottomuutensa, hän muisti erään sisar Rosemaryn ja Garthin keskustelun tauluista. Edellinen sanoi: "Onko hän vaimo?" Ja Garth vastasi: "On." Jane oli heti ymmärtänyt, mitä tuo vastaus sisälsi ja ilmaisi. Koska Garth noina muutamina ihmeellisinä hetkinä Shenstonen pengermällä oli tuntenut hänet niin omaksensa, että voi katsoa häneen ja sanoa: "Minun vaimoni!" — ei kysyen, vaan selvää tosiasiaa vakuuttaen — piti hän häntä yhä omanaan, yhtä ehdottomasti kuin jos pappi, käsikirja ja sormus olisi heidät yhteen liittänyt. Hän asetti sielujen yhtymyksen kaikkea muuta korkeammalle, ja milloin se oli tapahtunut, kaikki, mikä sen jälkeen seurasi, oli vain tapahtuneen tosiasian ulkonaista vahvistusta. Hänen oman pelkonsa, epäilynsä ja valheellisuutensa vuoksi ei mitään ollut seurannut. Heidän elämänsä oli särkynyt, he kulkivat eri tahoilla. Garth otaksui, ettei hän ollut Janelle juuri suuriarvoisempi kuin kuka muu tahansa hänen miestuttavistansa. Näinä kuluneina vuosina hän oli uskonut, että Janen osa tuon illan sielujen yhdynnässä oli vain hänen mielikuvitustansa, ettei sillä ollut häneen ollut minkäänlaista sitovaa vaikutusta. Toisin oli hänen laitansa. Hänet se sitoi. Koska nuo sanat sisälsivät totuuden, lausui hän ne, ja koska hän kerran oli ne lausunut, piti hän häntä vaimonaan elämänsä loppuun saakka — ja senkin päätyttyä. Tämän Jane oli vaistomaisesti tuntenut, ja siksi hän oli myös rohjennut kirjeessä tätä nimitystä käyttää. Kuinka saattaisi Garth sovittaa toisiinsa tämän allekirjoituksen ja sen käsityksen, mikä hänellä koko ajan oli ollut hänen käytöksestään, hän kun ei vähääkään ottanut lukuun, että siitä voi toisenlainenkin käsitys olla mahdollinen.
Sitten Jane lohduksensa muisti, kuinka vastustamattomasti totuus vaikutti tähän taiteilijasieluun: viivojen totuus, värien totuus, sisällyksen totuus. Ja sävelmaailmassa sävelten, sointujen, esityksen ja käsitystavan totuus. Ja kun sisar Rosemary oli sanonut hänen "Vaimo"-taulustansa: "Siinä viettää taide voittojansa", oli Garth vastannut: "Totuus siinä viettää voittojansa." Ja Janen oma arvostelu siitä ilmeestä ja katseesta, minkä Garth oli nähnyt ja maalannut, kuului: "Totta — niin, se on totta!" Eikö hän nyt ymmärtäisi tämän allekirjoituksen totuutta, ja jos hän sen ymmärtää, eikö hän silloin yksinäisyydessään olisi iloinen, jos hänen vaimonsa tulisi hänen luoksensa, elleivät kirjeen suorat tunnustukset ja paljastukset päinvastoin vaikuta, että hän työntää hänet arvottomana luotaan?
Samassa Jane huomasi, mikä etu siitä oli, että Garth jo silloin tuntee allekirjoituksen, kun muu osa kirjettä hänelle luetaan. Hän näki Korkeimman johtoa tässä järjestyksessä ja ajatteli itsekseen, kun katseli kellonosoittimen hidasta kiertoa: "Hän on erottavan väliseinän purkanut", ja rauhallinen luottamuksen tunne valtasi hänen sielunsa.