Sisar Rosemaryn rauhallinen ääni katkesi äkkiä, ja lukeminen keskeytyi. Garth oli etunojallaan, kasvot käsien peitossa. Kyyneletön nyyhkytys värisytti häntä juuri, kun sisar Rosemaryn ääni petti.
Garth tointui ensin. Nostamatta päätään hän ojensi suojelevan osaaottavasti ja sydämellisesti kätensä pöydän yli.
"Tyttö parka", sanoi hän. "Olen kovin pahoillani. Tämä koskee liiaksi teihin. Kunpa kirje olisikin tullut Brandin ollessa vielä täällä. Pelkään, että teidän sittenkin täytyy jatkaa, mutta koettakaa lukea ajattelematta sitä laisinkaan. Jättäkää ajatteleminen tykkänään minun osakseni."
Ja sisar Rosemary jatkoi:
"Kun kuutamovalossa nostit pääsi ja katsoit minuun kauan ja vakavasti — oi noita rakkaita silmiäsi — herätti katseesi minussa yhtäkkiä itsetajunnan. Oman ilmeisen rumuuteni tietoisuus valtasi minut, ja tunsin liiankin selvästi, kuinka vähän nuo rakkaat silmät löysivät minusta sellaista, mikä saattoi aiheuttaa niiden ihailevan ilmeen. Kainostuen ja häpeissäni painoin pääsi takaisin povelleni, jotta sain silmäsi peittoon, ja nyt minulle on kyllä selvänä, että Sinä tietysti selitit tämän liikkeen aivan toisin. Garth, vakuutan Sinulle, että silloin, kun nostit pääsi toisen kerran ja sanoit: 'Minun vaimoni', silloin vasta ensi kerran johtui mieleeni, että se, mitä oli tapahtunut, tarkoitti — avioliittoa. Tiedän kyllä, että tämä kaikki saattoi tuntua suorastaan uskomattomalta ja oli pikemmin kahdeksantoistavuotiaan lapsen kuin kolmikymmenvuotiaan naisen mukaista. Mutta Sinun täytyy muistaa, että siihen hetkeen asti seurusteluni miesten kanssa oli supistunut kädenpuristukseen, sydämelliseen toveruuteen ja silloin tällöin saamaani tai antamaani olantaputukseen. Älä unohda, rakas, että aina edelliseen viikkoon asti Sinä itse kuuluit niihin nuorukaisiin, jotka sanoivat minua 'vanhaksi kelpo Janeksi', ja oikein tuttavallisesti kun tarinoitiin, sanoit 'oma veikkoseni'. Älä unohda, että aina olin pitänyt Sinua itseäni monta vuotta nuorempana, ja vaikka ihmeellisen suloinen side oli yhdistänyt meitä Overdenen konsertti-illasta asti, en ollut ymmärtänyt sitä rakkaudeksi. No niin — muistat, että pyysin kahtatoista tuntia saadakseni miettiä vastaustani, ja Sinä suostuit siihen heti. Sinä olit koko ajan niin hieno ja jalo, Garth, jätit minut, kun pyysin saada olla yksin, jätit minut tavalla, jota en unohda milloinkaan. Se valaisi minulle, miten Sinunlaisesi miehen rakkaus kohottaa naista, jonka osaksi se tulee. Sen pukuni lieve on siitä pitäen ollut pyhä minulle. Ja puku on aina mukanani, vaikk'en koskaan käytä sitä. — Toivon kerran saavani Sinulle tarkkaan kuvata niitä tunteja, jotka sitten seurasivat. En voi kirjoittaa niistä. Salli minun aivan lyhyesti ja koko typerään rumuuteensa tälle paperille paljastaa se kurja tosiasia, mikä meidät erotti, muuttaen kajastavan ilon pettymykseksi ja suruksi. Garth — näin asia oli. Minä en uskonut, että Sinun rakkautesi ajan mittaan kestäisi minun rumuuttani. Tiesin, mikä kauneuden ihailija Sinä olit, kuinka sen aina, muodossa tai toisessa, täytyi ympäröidä Sinua. Otin päiväkirjani, johon aivan sanasta sanaan olin kirjoittanut keskustelumme eräästä rumasta papista, jonka kasvot sisäisen innostuksen hehku oli kirkastanut kauniiksi. Ja Sinä lisäsit, ettet enää milloinkaan voisi pitää häntä rumana, mutta rumana hän pysyi silti. Ja sanoit, etteivät ne olleet sellaisen kasvot, joiden olisi suonut aina aterioilla olevan vastapäätä pöydässä, mutta ettei Sinulle onneksi pantu moista koettelemusta, mikä Sinulle olisikin ollut sulaa kärsimystä.
Tämä oli minusta hyvin mielenkiintoista silloin, ja minua huvitti niin se välitön tapa, miten kerroit tästä kaikkein rumimmalle naistuttavallesi, että kirjoitin sen hyvin seikkaperäisesti päiväkirjaani. Kaikeksi onnettomuudeksi luin taas ne sanat tuona ratkaisevana yönä, luin uudelleen ja uudelleen, kunnes ne ihan syöpyivät aivoihini. Sitten — sellaista on naisessa heräävä itsensätarkkaaminen, kun hän tuntee olevansa rakastettu ja kaivattu — sytytin kaikki kuvastimeni ympärillä olevat valkeat ja tutkin arvostellen ja tarkasti kasvoja, joita Sinun vuodesta vuoteen joka päivä olisi katseltava vastapäätäsi aamiaispöydässä, jos minä seuraavana aamuna antaisin myöntävän vastauksen. Rakkahin, en katsellut itseäni Sinun silmilläsi silloin, kuten, Jumalan kiitos, olen tehnyt sittemmin. Enkä luullut Sinun rakkautesi kestävän koetusta. Luulottelin säästäväni meidät molemmat vastaisilta pettymyksiltä ja onnettomuudelta rohkeasti hylkäämällä olevaisen onnen. Rakkaani, tämä tuntuu Sinusta kylmän laskelmalliselta ja pikkumaiselta, niin arvottomalta sen suuren rakkauden rinnalla, jota minulle tuhlasit. Mutta muista, vuosikausia oli Sinun erinomainen miellyttävyytesi ja kauneutesi ollut minulle ilon lähteenä, ja olin kuvitellut Sinun menevän naimisiin esimerkiksi kukoistavan ja viehkeän Pauline Listerin kanssa. Sairaalloisesti itseäni tarkaten sanoin: 'Tämä nuori Apolloko sidottuna minunkaltaiseeni, joka en ole minkäännäköinen; hän käy vuosi vuodelta kauniimmaksi, minä vanhemmaksi ja rumemmaksi?' Voi, rakkaani! Tämä tuntuu nyt niin arvottomalta, kun tunnemme rakkautemme. Mutta sinä yönä se tuntui järkevältä ja oikealta. Ja lopuksi, vaikka sydämeni vuoti verta ja käteni vaipuivat raskaina ajatellessani iloa, mikä niiltä riistettiin, päätin vastata hylkäävästi. Usko minua, en vähintäkään aavistanut, miten se Sinuun koski. Luulin, että löytäisit heti toisen ihastuksen ja siirtäisit rakkauteni toiseen, joka kaikin tavoin paremmin vastaisi vaatimuksiasi. Rehellisesti, Garth, luulin yksin jääväni lohduttomaksi. — Sitten tuli kysymys: mitä sanoa syyksi. Tiesin, että jos sanoin todellisen syyn, kumoaisit sen mitättömänä ja selittäisit niin lämpimin sanoin minun olevan väärässä, että minun olisi ollut väkisinkin antautuminen. Kun siis aivan todenteolla tahdoin pelastaa sekä Sinut että itseni joutumasta vaaraan, valehtelin Sinulle, rakkahin ystäväni. Valehtelin Sinulle, jota koko olemukseni kunnioitti sydämeni kuninkaana, tahtoni hallitsijana, joka olit kaikkeni rakkaudessa ja elämässä — Sinulle sanoin: 'En voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa'! Rakkahin! En koeta silittää tekoani. En puolusta sitä. Tunnustan vain sen Sinulle luottaen jalouteesi, niin että myönnät, ettei mikään muu syy olisi Sinuun tehonnut. Voi Jane parka, yksin ja epätoivoisena! Olisitpa nähnyt hänet, kun hän pienessä kirkossa kutsui Sinua takaisin peruuttaen sanansa ja antaen lupauksensa, kaipauksesta kuolemantuskaisena, kuunnellen, etkö kääntyisi takaisin. Mutta minun Garthini ei kuulu niihin, jotka seisovat ja odottavat naisen epäröimisen kynnysmatolla.
Seuraava yksinäinen vuosi vei hermoni niin piloille, että Deryck Brand sanoi minun menevän vallan riekaleiksi ja määräsi lähtemään ulkomaille. Matkustin kuten tiedät, ja uudet olot voimakkaine vaikutelmineen muuttivat elämänkatsomukseni terveemmäksi. Viime marraskuussa Egyptissä suuren pyramidin huipulla minä lopullisesti tunsin, etten voinut kauemmin elää ilman Sinua. Ei minulle ollut selvää, että olin tehnyt väärin, mutta kaipasin Sinun rakkauttasi, kaipasin saada tuhlata omaani Sinulle, rakkaani, niin että tunsin omaavani uskallusta mihin tahansa. Päätin palata ensimmäisellä laivalla kotimaahan ja lähettää sanan Sinulle. Silloin — oi, oma rakkaani — minä sain kuulla. Kirjoitin Sinulle, mutta Sinä et sallinut minun tulla.
Tiedän varsin hyvin, että voit nyt sanoa: 'Hän ei luottanut minuun, kun olin näkevä. Nyt, kun en näe, ei hän pelkää enää.' Garth, voit niin sanoa, mutta se ei ole totta. Viime aikoina olen saanut kyllin tuntea, että olen ollut väärässä ja että minun ilman muuta olisi pitänyt luottaa Sinuun. Sanon Sinulle myöhemmin mitä nyt tarkoitan. Nyt voin sanoa ainoastaan, että jos Sinun rakkaat säteilevät silmäsi voisivat nähdä, näkisivät ne nyt naisen, joka luottavana ja aivan epäilyksettä on kokonaan Sinun. Jos häntä kasvonsa ja muu ulkomuotonsa epäilyttääkin, sanoo hän vallan yksinkertaisesti: 'Mutta hän piti niistä ja ne ovat hänen. Ei minulla ole oikeutta arvostella niitä. Jos hän ne haluaa, eivät ne olekaan enää minun, vaan hänen.' Rakkaani, en voi nyt kertoa, miten tulin tähän varmuuteen. Mutta olen saanut eittämättömiä todisteita Sinun uskollisuudestasi ja rakkaudestasi.
Nyt on siis aivan yksinkertaisesti kysymyksessä: Voitko antaa minulle anteeksi? Jos voit antaa anteeksi minulle, voin tulla heti luoksesi. Jos pidät menettelyäni anteeksiantamattomana, pysyn loitolla. Mutta oma rakkaani — povi, jolle kerran painoit pääsi, odottaa Sinua täynnä yksinäisten vuosien haikeata ikävöimistä. Jos sitä kaipaat, älä työnnä sitä luotasi.
Kirjoita minulle vain yksi sana, omin käsin: 'Anteeksiannettu.' Muuta en pyydä. Kun sen saan, tulen heti luoksesi. Älä kirjurillesi sanele kirjettä. En kestä sitä. Kirjoita ainoastaan — jos vilpittömästi voit sen tehdä — 'anteeksiannettu' ja lähetä se