"Arvaan sen", sanoi Jane lempeästi, "mutta minä laulan teille."
Garthin kasvot kuvastivat heikkoa hämmästystä. "Laulatteko te?" kysyi hän. "Miksette sitten ole ennen laulanut?"
"Kun tulin", sanoi Jane, "kysyi tohtori Rob, soitanko minä. Sanoin:
'Vähäisen. Siitä hän päätti, että laulankin vähäisen, ja hän kielsi
varsin jyrkästi minua sekä soittamasta että laulamasta teille vähäisen.
Hän sanoi, ettei hän tahdo, että teistä tehdään hullu."
Garth purskahti nauramaan.
"Niin vanhan Robbien tapaista", sanoi hän. "Ja hänen kiellostaan huolimatta te aiotte nyt tänä iltana uskaltaa 'laulaa vähäisen' minulle?"
"Ei, ei siihen mitään uskaltamista tarvita", sanoi Jane. "Laulan vain yhden laulun. Tässä on punainen rihma oikealla puolellanne. Ei ole mitään teidän ja pianon välillä, ja te istutte aivan päin sitä. Jos tahdotte, että lopetan — voitte tulla."
Hän meni soittokoneen luo ja istui kiertotuolille.
Pianon yli hän voi nähdä Garthin; iloinen hymy leikki tämän huulilla. Häntä näyttivät vieläkin huvittavan tohtori Robin varovaisuustoimenpiteet.
"Rukousnauhassa" on vain yksi alkusointu. Jane soitti sen tarkaten Garthia. Hän näki tämän heti paikalla suoristautuvan, ja kasvot ilmaisivat hämmästystä, odotusta, aivan käsittämätöntä yllätystä.
Jane alkoi laulaa. Hänen syvä, laaja äänensä kaikui täyteläisenä ja värehtivänä kuin sellon pehmein ääni huoneen herkässä hiljaisuudessa.