"Simpson", sanoi Jane, "minun tätini, Meldrumin herttuatar, ja hänen kamarineitsyensä ja palvelijansa sekä melkoinen määrä matkakapineita saapuu Aberdeeniin noin puoli kahdeksalta. Rouva Graem tietää kyllä laittaa huoneet kuntoon, ja James on saanut käskyn toimittaa asemalle vastaan sekä vaunut että tavarakärryt. Herttuatar ei pidä autoista. Kun hänen armonsa saapuu, voitte viedä hänet kirjastoon. Päivällisen syömme ruokasalissa neljännestä yli kahdeksan. Sillä välin herra Dalmainilla ja minulla on erikoisia asioita, eikä meitä saa millään ehdolla häiritä ennen herttuattaren tuloa. Ymmärrättehän?"
"Kyllä, neiti — armollinen neiti", änkytti Simpson. Hän oli aikoinaan, uraansa aloittaessaan, ollut kengänkiilloittajana eräässä herttuallisessa perheessä ja piti herttuattaren sisarentyttäriä henkilöinä, joille oli kumarrettava hyvin syvään.
Jane hymyili. "Neiti riittää, Simpson", sanoi hän ja meni kirjastoon.
Garth kuuli hänen astuvan sisään ja vetävän oven kiinni, ja puvun kahina sattui heti hänen tarkkoihin korviinsa.
"Hoho, neiti Gray", sanoi hän. "Joko teidän ammattipukunne nyt on matkalaukussa?"
"Jo", vastasi Jane. "Sanoinhan, että menin laittamaan kuntoon matkalaukkuja."
Hän kulki hitaasti huoneen poikki, pysähtyi roihumatolle ja katseli Garthia. Tämä oli iltapuvussa aivan samoin kuin tuona unohtumattomana iltana Shenstonessakin, ja kun hän istui takakenossa syvässä nojatuolissaan, toinen polvi ristissä toisella, näki Jane hänen silkkisukkiensa punaisen raidan.
Jane seisoi ja katseli häntä. Vihdoin oli hänen hetkensä koittanut. Mutta nytkin hänen täytyi, Garthin vuoksi, olla varovainen ja kärsivällinen.
"En kuullutkaan teidän laulavan", virkkoi hän.
"Ette", vastasi Garth. "Ensiksi minä unohdin. Ja kun muistin, askartelivat ajatukseni jo samassa toisaalla, ja muutenkin — voi, neiti Gray! En voi laulaa tänä iltana. Minun sieluni on kaipauksesta mykkänä."