Vastaavalla paikalla toisella puolella, niin lähellä sulhasta kuin suinkin, istui Margery Graem mustassa silkkipuvussa, päässä pieni silkkinen laskoshattu ja harteilla hieno valkoinen palttinaliina, jonka päät olivat ristissä povella, missä uskollinen sydän niin lämpimästi oli sykkinyt Garthille aina tämän lapsuusvuosista asti. Hän käänsi levottomana päätänsä joka kerta, kun herttuatar helisytteli, mutta seurasi muuten tarkasti vihkitoimitusta harvapainoisesta käsikirjasta, jota piti helmassaan. Margery ei ollut tottunut episkopaalisiin kirkontoimituksiin ja hänellä oli omat epäilyksensä niistä. Ja kun toimitus sitten alkoi, kasvoi vannan Margeryn levottomuus todella niin tuskaiseksi, että se puhkesi kuuluviin, ja painokkaasti kuiskaten hän toisti morsiusparin perässä kaikki vastaukset.
Tohtori Rob, ainoa saatavissa oleva nuorimies, oli sulhaspoikana, vaikka Jane oli tosin pannut ehdoksi, ettei mitenkään annettaisi sormusta hänelle, sillä entisistä havainnoistaan hän sanoi päättävänsä, että tohtori aivan tietämättään pistäisi sen luultavasti omaan sormeensa ja etsisi sitten sitä ensin kaikista omista taskuistaan, sitten Garthin, vieläpä tirkistelisi alttarimaton aitakin, ennen kuin hoksaisi vilkaista omaan sormeensa. Jane ei olisi virkkanut asiasta mitään sen lupaaman pienen hauskuuden vuoksi, mutta hän vastusti pienintäkin viivytystä. Niin kulki siis sormus kirkkoon Garthin liivintaskussa, missä oli ollutkin siitä asti kun Jane toi sen Aberdeenista, ja ilman minkäänlaista kopeloimista tai empimistä Garth asetti sen rauhallisesti aukinaiselle kirjalle.
Tohtori Robin asiana oli lukkarin, suntion, soittajien ja yleensä kaikkien maksaminen, joilla oli jotakin tekemistä näissä kirkollisissa menoissa. Onnessansa Garth oli antelias ja innokas tekemään kaiken tavalla, mikä oli sen suuren lahjan mukaista, jonka hän sinä päivänä itse sai täysin omaksensa. Senpä vuoksi olikin tohtori Robille varattu runsaasti rahaa, ja niin pian kuin pappi rupesi puhumaan, alkoi hän kilistellä kolikoita taskussansa. Hän näet hartaana seurasi toimitusta, mutta ilmaisi mielenkiintonsa noin onnettoman hajamielisellä tavalla. Sillä tavoin hän ja herttuatar esittivät kaksinhelistystä, kumpikin kuuli toisen äänen, mutta ei omaansa. Niin herttuatar sinkautteli tuimia silmäyksiä tohtori Robiin, ja tohtori Rob rypisteli silmäkulmiansa herttuattarelle; ja vanha Margery katsoi kyynelsilmin vuoroin kumpaankin.
Deryck Brand, pisin mies kirkossa, yllä silkkikäänteinen pitkätakki, jossa hänen kaunis vartalonsa esiintyi kovin edukseen, palasi istumaan vaimonsa viereen, aivan vanhan Margeryn taakse, heti kun oli saattanut Janen Garthin rinnalle. Vetäessään kätensä tohtorin käsikoukusta Jane kääntyi ja hymyili hänelle, ja he vaihtoivat pitkän katseen. Vuosikausien kaikki muistot, kaikki keskinäinen ymmärtämys, kaikki luottamus ja kiintymys näytti keskittyneen siihen katseeseen, ja rouva Brandin silmistä tipahti kyyneleitä hänen sirolle, valko- ja kultasiteiselle virsikirjalleen. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut mustasukkaisuutta; tohtori ei ollut milloinkaan antanut vähintäkään aihetta moisiin kauheihin kokemuksiin. Mutta Flower ei ollut koskaan oikein täysin ymmärtänyt miehensä ja Janen välistä syvällistä ystävyyttä, joka perustui lapsuuden ja nuoruuden aikaisiin muistoihin ja harrastuksiin sekä eräänlaiseen luonteiden samankaltaisuuteen, mikä avioliitossa ei kukaties olisi ollut onneksi, mutta lujitti ystävyyttä, joka oli koitunut voimanlähteeksi heille kummallekin. Viime aikoina Flower oli vakavasti koettanut yhtyä heidän ystävyysliittoonsa, vaikka ei ollutkaan kyennyt ymmärtämään sitä.
Epäilemättä hän näytti vaaleankeltaisessa puvussaan, narsisseja vyötäisillä, päivänsäteitä kullan vaaleassa tukassa, kaikista kirkossa-olijoista enimmän morsiamelta. Kun tohtori palasi penkkiin hänen viereensä, katsahti hän noihin herttaisiin kasvoihin, jotka olivat hartaina kumarruksissa yli virsikirjan, ja ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt vaimoansa viehättävämpänä eikä rakastettavampana. Aivan itsetiedottomasti hän kohotti kätensä ja kosketti valkoista ruusunnuppua, jonka Flower oli pistänyt hänen napinreikäänsä heidän aamulla yhdessä kävellessään kasvihuoneessa. Flower katsahti ylöspäin ja kohtasi hänen katseensa. Hänen mielestään ei kirkossa sopinut hymyillä, mutta vieno puna sävähti hänen kasvoillensa ja hänen poskensa painui niin lähelle tohtorin olkapäätä kuin hattu vain salli. Flowerista tuntui varmalta, ettei tohtori milloinkaan ollut luonut sellaista katsetta Janeen.
Vihkimätoimitus alkoi. Likinäköinen pappi, joka oli hyvin hermostunut ja melkein typerryksissään kaikista näistä merkillisistä yhteensattumuksista, asioista sellaisista kuin erikoinen vihkilupa, sokea sulhanen ja vielä huhu, joka tiesi oikean herttuattaren olevan läsnä, alkoi lukea kovin sukkelaan ja matalalla äänellä, niin ettei vanha Margery voinut lainkaan seurata, vaikka sormin kiireesti kuljetti rivejä. Mutta kun pappi huomasi vikansa, muutti hän esitystapansa ja luki ylen hitaasti ja painokkaasti, pitäen pitkiä, hermostuttavia taukoja, joiden aikana herttuatar helisteli ja tohtori Robin housuntaskuissa kilahti.
Sitten kysyttiin seurakunnalta, oliko kenelläkään julkituotavana sellaista syytä, joka mahdollisesti voisi estää näiden kahden lailliseen avioliittoon yhdistämistä — ja tauko oli niin pitkä ja valtava, että vanha Margery sanoi "e-ei" ja puhkesi samassa nyyhkytykseen. Sulhanen kääntyi ja hymyili sinnepäin, mistä äänen kuuli, ja tohtori kumartui ja laski kätensä värähtelevälle olkapäälle kuiskaten: "Rauhoittukaa, hyvä ystävä. Kaikki on hyvin."
Morsiusparille lausuttujen juhlallisten kehoitussanojen jälkeen hän ei pysähtynyt ensinkään, niin että jos Garthilla ja Janella oli salaisuuksia paljastettavana toisilleen, täytyi sen tapahtua joskus toiste.
Sitten Jane tunsi Garthin lujasti tarttuvan hänen oikeaan käteensä, eivätkä mitkään kirkon palvelijan erehdykset tai puutteellisuudet voineet hälventää niiden kirkonsanain ylevää kauneutta, joilla kysyttiin, tahtoiko Garth ottaa Janen aviovaimoksensa.
Siihen sekä Garth että vanha Margery sangen liikutettuina vastasivat tahtovansa.