"Oma rakkaani", virkkoi hän, "en käsitä sitä. Mutta minä tiedän — ah,
Jumalan kiitos! — minä tiedän, että se on totta."
Kolmaskymmeneskahdeksas luku.
IKUISTA VALOA.
Kuunvaloista pengermällä — hopeanhohteista ja rauhallista.
Garth ja Jane olivat tulleet ulos kirkkauteen, ja kun ilta oli lämmin ja tyyni ja satakielen sulosointuinen ääni täytti metsät ja kukkulat, nostivat he lepotuolinsa uunin edestä aivan kivikaiteen viereen ja istuivat nyt siinä mukavassa levossa kuunnellen hiljaisen illan vienoja säveliä.
Ihanaa rauhaa ja kahdenoloa ei mikään häirinnyt. Garth oli ottanut tuolinsa täytetyn irtoistuimen, asettanut sen hiekoitukselle ja istui vaimonsa jalkain juuressa nojaten hänen polviinsa. Jane silitteli hellästi hänen hiuksiansa ja otsaansa heidän puhellessaan, ja tuon tuostakin otti Garth vaimonsa käden ja vei sen huulilleen suudellen sormusta, jota ei ollut nähnyt.
Pitkät tuokiot hellää vaitioloa. Kun he nyt vihdoin olivat kahden, liikkui heidän mielessään niin syvät aatokset ja niin pyhä ilo, ettei niitä voinut sanoiksi purkaa; ja vaitiolo tuntui ilmaisevan enemmän kuin sanat. Garth ei sallinut Janen hetkeksikään poistua luotansa. Muiden sanoessa: "En voi päästää häntä näkyvistäni", sanoi hän: "En voi päästää häntä käteni ulottuvilta." Ja Jane ymmärsi tämän täydelleen ja oli todellakin aina niin lähellä. Se tuotti hänelle itselleen yhtä suurta onnea kuin Garthillekin, sillä toisinaan hänestä tuntui, ettei hänen sydämensä kaipuuta voinut koskaan mikään tyydyttää, tuota nälkäistä kaipuuta, joka oli herännyt noina pitkinä odotuksen viikkoina, jolloin hänen sylinsä oli polttavana ikävöinyt häntä, eikä hän kuitenkaan ollut edes sormenpäällään tohtinut koskettaa häntä.
Satakieli lauloi metsässä. Garth vihelteli, taitavasti matkien sitä.
"Rakkaani", sanoi Jane, "tästä muistan, tahtoisin, että laulaisit minulle erään laulun. En tiedä, mikä se on, mutta luulen, että sinä kyllä muistat sen. Silloin oli se maanantai-ilta, jolloin minä olin katsellut tauluja ja sisar Rosemary oli kuvaillut niitä sinulle. Meidän kummankin sydäntä ahdisti, ja minä menin aikaisin yläkertaan kirjoittamaan tunnustustani; mutta sinä käskit Simpsonin vasta yhdeltätoista tulla hakemaan sinua. Kirjoittaessani kuulin sinun soittavan kirjastossa. Soitit paljon yhtä ja toista, mitä tunsin — mehän ennen aikaan soittelimme usein yhdessä. Aloitit sitten sävelmän, jota en ollut koskaan ennen kuullut, mutta korvani kiintyi heti siihen, sillä aiheessa oli jotakin vallan uutta minulle, ja se oli muutenkin ihmeellisen vaikuttava. Soitit sen useaan kertaan, aina hiukan erilailla, ikään kuin muistutellen sitä. Ilokseni rupesit sitten laulamaan sitä. Menin lattian poikki, avasin hiljaa ikkunan ja kumarruin ulos. Saatoin kuulla muutamia sanoja, mutta en kaikkia. Pari säettä erotin sentään selvästi, ne olivat niin läpitunkevan ja hellyttävän surulliset, että painoin pääni ikkunapieleen, sillä tuntui siltä, kuin en olisi voinut enää kirjoittaa enkä kauemmin odottaa, vaan minun olisi ollut suoraan siitä paikasta riennettävä sinun luoksesi."
Garth veti luokseen rakkaan käden, joka tuona iltana oli pitänyt kynää, käänsi sen ja suuteli hiljaa kämmentä.