"Mitkä ne sanat olivat, Jane?" sanoi hän.
'Oi, Herra, saata kotihin,
kaikk' kadonnut kun on.'
Oi rakkaani, säveltäjä, kuka lieneekin, on kärsinyt samoin kuin mekin.
Aihe muuttui sitten niin tarttuvaa toivoa ja iloa uhkuvaksi, että aivan
rohkaistuneena nousin, otin kynäni ja jatkoin kirjeeni kirjoittamista.
Jälleen erotin pari säettä:
'Ja Jeesus kirkkaus iäinen,
jo kaiken Herra on.'
"Mikä se on, Garth? Ja kenen sävellys? Ja missä sinä olet sen kuullut? Ja, oma rakkaani, laulathan sen nyt minulle. Tahtoisin, että laulaisit sen täällä ja nyt heti: minä en voi odottaa!"
Garth nousi ja naurahti — naurahti onnellista naurua, missä värähteli liikutusta.
"Jane! Kuinka mieluista minun on kuulla sinun sanovan, ettet voi odottaa! Se ei ole sinun tapaistasi, sinähän olet niin voimakas ja kärsivällinen. Ja toisaalta on kuitenkin niin herttaisesti sinun kaltaistasi sanoa, mitä tunnet. Löysin sanat eräästä hengellisestä laulukirjasta noin vuosi sitten ollessani kerran iltakirkossa Worcesterin tuomiokirkossa. Jäljensin ne muistikirjaani päivän tekstiä luettaessa — häpeä sanoakseni tosin, mutta siinä puhuttiin vain siitä, mitä Baalak sanoi Bileamille ja Bileam Baalakille — toivon siis saavani sen anteeksi! Sanat olivat minusta erinomaisen kauniit ja jäivät onneksi mieleen. Tietysti, jos vain haluat, laulan ne sinulle nyt heti ja täällä. Mutta pelkään, että sävel ilman säestystä kuuluu sangen köyhältä. Samantekevä, en kuitenkaan millään ehdolla tahtoisi nyt tällä hetkellä siirtyä pois täältä."
Ja istuen selin Janeen, kasvot kohotettuina, kädet ristissä toisen polven ympärillä Garth lauloi. Paljosta harjoituksesta oli hänen jo luonnostaankin miellyttävä ja taipuisa äänensä vielä huomattavasti hioutunut, ja verrattoman hienosti hän tulkitsi nyt tämän kauniin sävelmän. Jane kuunteli sydän tulvillaan.
"Nyt kirkas päivä mennyt on, sen kultaloiste himmenee ja sammuu illan ruskohon, — yön varjot pitenee.
Elomme peittyy hämärin,
on poissa välke auringon.
Oi Herra, saata kotihin
kaikk' kadonnut kun on!