Luo pyhäin valkopukuisten, miss' valkeus on varjoton ja Jeesus kirkkaus iäinen jo kaiken Herra on."
Viimeisten säkeiden palvova riemu kaikui illan hiljaisuudessa ja häipyi siihen. Garth irroitti kätensä ja nojasi taaksepäin vaimonsa polviin huoahtaen tyytyväisenä ja onnellisena.
"Se oli ihana!" sanoi Jane. "Ihana! Garthie — liekö siksi, että sinä sen lauloit ja juuri tänä iltana — mutta se on kauneinta, mitä olen kuullut. Ja kuinka sopiva meille juuri tänään ja ainakin!"
"Oi, en tiedä", sanoi Garth ojentaen jalkansa suoriksi ja heittäen toisen toiselle. "Kotiin olen päässyt ja minulla on nyt kaikki, kun sinä olet minun, Jane."
Jane kumartui ja painoi poskensa hänen poskellensa. "Oma poikani", sanoi hän, "sinun on kaikki, mitä minulla on antaa, kaikki, kaikki. Mutta rakkaani, noina kuluneina synkkinä päivinä aurinko näytti peittyneen meiltä molemmilta. Mutta Hän, kirkkaus iäinen, ohjasi meidät pois pimeydestä ja auttoi, Garth, tähän, missä nyt olemme. On niin turvallista tietää, että hän on ilomme, rakkautemme, elämämme, kaiken Herra. Oma rakas mieheni, muuten emme voisi olla näin luottavan onnelliset."
Garth etsi hänen vasemman kätensä ja painoi sen poskellensa. Pitkä, suloinen vaitiolo. Sitten Jane virkkoi äkkiä: "Mutta Garth, kenen säveltämä se on? Se on ihana! Kenen se on? Ja missä sinä sen olet kuullut?"
Garth naurahti jälleen, nauru oli osittain kainoa mielihyvää.
"Olen iloinen, että pidät siitä, Jane", sanoi hän, "sillä minun täytyy tunnustaa, että olen sen itse säveltänyt. Katsohan, kirjassa oli vain sanat, enkä tuntenut säveltä. Tuona kauheana iltana, jolloin pikku Rosemary niin säälimättä parin maalaamani kuvan mukaan rupesi kuvailemaan erästä naista ja hänen rakkauttansa, minkälaista se varmaan oli ollut, oli ja olisi voinut olla, ja sai minut jälleen näkemään 'Vaimon' ja — sen toisen kuvan, tuona iltana minä tunsin olevani lopen murtunut ja alakuloinen ja yksinäinen. Ja silloin nämä sanat tulivat mieleeni: 'Oi Herra, saata kotihin, kun loppu läsnä on.' Kaikki oli mennyttä mielestäni, ei näyttänyt olevan enää mitään kodin toivetta tässä maailmassa." Hän kohottautui ja nojasi jälleen taaksepäin, niin että hänen päänsä lepäsi Janen polvella. "Kotona", sanoi hän ja istui hetkisen hiljaa ylen onnellisen näköisenä. Muistaen sitten, mitä oli alkanut kertoa, hän jatkoi innokkaasti:
"Niin, ne sanat tulivat siis uudelleen mieleeni ja irtautuakseni epätoivoisista ajatuksistani rupesin lausumaan niitä, hiljaa säestäen.
"Nyt kirkas päivä mennyt on, sen kultaloiste himmenee ja sammuu illan ruskohon —