"Ja silloin — yhtäkkiä, Jane — minä näin tuon kaiken, näin sen sävelin maalattuna! Aivan samoin kuin ennen näin auringonlaskun, sen valot ja varjot, ja siirsin sen värien ja varjostuksen avulla kankaalle, aivan samoin minä nyt kuulin auringonlaskun sävelet ja tunsin sormieni kihelmöivän kuten ennenkin intoutuessani, kun vielä saatoin ottaa värilautaseni ja käyttää sivellintäni. Niin minä soitin auringonlaskun. Ja sitten sain aiheen hämäriin peittyvästä elämästä, siitä, mitä ihminen tuntee, kun yhtäkkiä kirkkain päivä vaihtuu synkäksi pimeydeksi; ja sitten tuli rukous. Ja sitten kuulin näyn taivaasta, missä ei varjoja lankea. Ja tämän jälkeen tuli loppu: varmuus, ylistys ja rauha. Näet siis, miten aihe vähitellen kehittyi kaikesta tästä. Tuntuu aivan siltä kuin olisin tehnyt luonnosta johonkin tauluun. Sen tähden kuulit minun yhä uudelleen ja uudelleen soittavan sitä. En muistutellut mitään. Koetin koota aiheet yhtenäiseen, lopulliseen muotoon. Olen niin sanomattoman iloinen, että sinä pidät siitä, Jane, sillä jos minä soitan sen ja selitän soinnut, ehkä sinä voit kirjoittaa sen. Ja minulle merkitsisi paljon, jos sinä pitäisit sitä laulamisen arvoisena. Minä voisin säestää. — No, mutta? Rupeaako nyt satamaan? Sain pisaran poskelleni ja toisen kädelleni."
Ei vastausta. Sitten hän tunsi, miten raskaasti Jane hengitti, ja ymmärsi, että hän itki.
Silmänräpäyksessä hän kääntyi polvilleen hänen eteensä.
"Jane! Rakkahin, mikä sinun on? Mitä kummaa? — Sanoinko jotakin, mikä koski sinuun? Jane, sano, mikä sinun on? Oi, Jumalani, miksi en saa nähdä häntä?"
Jane tukahdutti liikutuksensa ja sai myös kovasti ponnistaen hallituksi äänensä. Hän painoi Garthin takaisin istumaan.
"Vaiti, rakkaani, rauhoitu! Suurta iloahan tämä on — ihmeellistä yllätystä. Nojaa jälleen minuun, niin koetan kertoa. Tiedätkö, että sävellyksesi on maailman kauneimpia sävelluomia? Tiedätkö, ettei ainoastaan onnellinen vaimosi, joka on niin ylpeä sinusta, mielellään laula sitä, vaan kaikki naiset, joilla on laulun lahja. Garthie, käsitätkö sinä oikein, mitä se merkitsee? Luomisvoima on sinussa niin valtava, että kun se ei yhtäälle voinut purkautua, puhkaisi se itselleen tien toisaalle. Kun sinulla oli näkösi, loit käsin ja silmin, nyt luot käsin ja korvin. Voima on sama. Se siirtyi vain toiseen uomaan. Mutta voi, ajattele, mitä se merkitsee! Ajattele! Maailma on taas avoinna sinulle!"
Garth hymyili ja nosti kätensä rakkaalle poskelle, joka oli vielä kostea kiitollisuuden kyynelistä.
"Voi, mitä minua maailma liikuttaa?" sanoi hän. "En välitä siitä.
Välitän vain omasta vaimostani."
Jane kiersi kätensä hänen ympärilleen. Kuinka poikamainen hän oli monessa suhteessa! Kuinka perin huolettoman ja hillittömän nuorekas pohjaltaan! Juuri sinä hetkenä hän tunsi olevansa häntä paljon vanhempi, mutta nyt se ei merkinnyt mitään. Sitä paremmin voi hän sulkea hänet hellyytensä hoiviin, suojella häntä kaikilta soraääniltä ja pettymyksiltä ja auttaa häntä käyttämään suuria lahjojansa niin hyvin kuin suinkin.
"Tiedän sen, rakkaani", sanoi hän. "Ja hän on sinun. Hän on niin kokonaan sinun. Mutta ajattelehan, mikä ihana tulevaisuus! Olen onneksi sen verran perehtynyt nuottioppiin, että osaan merkitä sävellyksesi paperille, ja Garth — ajattelehan, käymme yhdessä ihanissa kirkoissa kuulemassa, kun sinun hymnejäsi lauletaan, ja konserteissa, joissa maailman mainioimmat äänet parhaansa mukaan tulkitsevat sinun laulujasi niin hienosti ja täydellisesti kuin mahdollista! Ajattelehan, miten nyt kykenet herkyttämään sydämiä puhtain sulosoinnuin ja liikuttamaan ihmismieliä sävelkuvin, samoin kuin ennen ihanilla tauluillasi herätit meidät ymmärtämään kauneutta ja antamaan arvoa sille."