"On, rakkaani. Parvekehuoneessa on valoa. Näen Margeryn hääräävän siellä edestakaisin. Hän näyttää järjestelevän minun tavaroitani ja yleensä suorittavan viimeistelyjä. Viereisessä huoneessa on myös valoa — sinun huoneessasi. No, nyt Margery meni sinne. Hän seisoo ja katselee ympärilleen tarkastaen vielä kerran, että kaikki on kunnossa. Vanha, rakas, uskollinen sielu! Garth, kuinka onnellista on olla tänään kotona, missä meitä auttavat ja palvelevat ne, jotka todella ovat meihin kiintyneet."
"Olen iloinen, että sinulla on se tunne. Pelkäsin puolittain, että kaipaisit kukaties tavallista häämatkaa. Ja kuitenkin! En oikeastaan pelännyt sitä — enkä muutakaan. Saada lopultakin olla yhdessä — sehän oli ainoa toivomme. Eikö niin, oma vaimoni?"
"Ainoa."
Rakennuksessa jokin kello löi yhdeksän.
"Rakas vanha kello", sanoi Garth hiljaa. "Lapsena aina kuuntelin, kuinka se löi yhdeksää, kun lepäsin vuoteessani ja koetin pysyä hereillä, kunnes äiti hiipi ohitse ja meni omaan huoneeseensa. Hänen ja minun huoneeni välinen ovi oli tavallisesti raollaan, niin että pitkä valojuova lankesi hänen kynttilästään minun huoneeni kattoon. Kun näin tuon valojuovan, nukuin heti paikalla. Tuntui niin turvalliselta, kun tiesin, että hän oli siellä eikä enää lähtenyt mihinkään. Jane, pidätkö sinä parvekehuoneesta?"
"Pidän, rakkaani. Se on sievä huone, ja sillähän on erikoinen pyhyytensä siksi, että se oli äitisi huone. Tiedätkö, Garth, Georgina täti tahtoi välttämättä nähdä sen ja sanoi, että se oli paperoitava ja sen katto valkaistava. Mutta en ottanut sitä kuuleviin korviini, sillä kauniissa vanhassa katossahan on maalauksia samoin kuin seinilläkin, ja olin varma, että sinä olit pikku poikana ollut ihastunut niihin ja tahdoit nyt mielelläsi muistella niitä."
"Aivan oikein", sanoi Garth innokkaana. "Eräs ranskalainen taiteilija oli täällä ja maalasi ne. Vettä ja kaisloja ja mitä somimpia flamingoja: seinillä olevat seisovat vedessä, katossa olevat lentävät siivet levällään pienten valkeiden pilvien lomitse vaaleanvihertävää taivasta kohti. Jane, luulen, että osaisin kulkea siinä huoneessa silmät peitossa — ei — tarkoitan tietysti sellaisena kuin nyt olen, ja näyttää aivan tarkalleen, missä kohdalla mikin flamingo on."
"Sen uskon", sanoi Jane hellästi.
Tällaiset erehdykset, kun Garth aina toisinaan puhuessaan unohti sokeutensa, koskivat kovasti Janeen. "Vähitellen sinun täytyy kertoa kaikesta, mitä teit ja mihin olit erikoisesti kiintynyt pikkupoikana. Ne ovat minulle rakkaita tietoja. Oliko sinulla aina tuo huone aivan äitisi huoneen vieressä?"
"Oli, niin kauan kuin minä muistan", sanoi Garth. "Ja ovi niiden välillä oli aina auki. Äidin kuoleman jälkeen panin sen lukkoon. Mutta syntymäpäiväni edellisenä päivänä tavallisesti avasin sen. Ja kun heräsin aikaisin ja näin sen raollaan, nousin ja juoksin sinne, ja tuntui siltä, kuin hän olisi näkymättömänä ollut siellä minua tervehtimässä juuri sinä aamuna. Mutta minun oli noustava nopeasti ja heti herättyäni, aivan samoin kuin meidän täytyy olla aikaisia, jos mielimme nähdä auringonnousun ruusunpunaisen hohteen kiitävillä pilvillä tai kanervia peittävät hämähäkinverkot kesäisen aamukasteen niillä vielä jalohelminä kimmeltäessä. Mutta vanha Margery pääsi jollakin tavoin asian perille, ja kolmantena vuonna oli mustalla nuppineulalla pistetty neulatyynyyn paperiarkki, johon Margeryn parhaalla käsialalla oli kirjoitettu: 'Monta onnellista syntymäpäivää Garthie herralle!' Sehän on liikuttavaa, sillä iloksi ja hienotunteiseksi huomaavaisuudeksi se oli tarkoitettu. Mutta se hävitti kaikki kuvittelut! Siitä pitäen on ovi ollut kiinni."