Englantilaisen kesäiltapäivän tyyni hiljaisuus vallitsi Overdenen puistossa ja puutarhassa. Liikehtelevät valolaikat ja yhä pitenevät varjot risteilivät nurmikolla, ja raitistuttavan vilpoisuuden toive sai haluamaan suuren setripuun varjoon.
Vanha kivirakennus, jykevä ja koristeeton, ilmaisi sisältävänsä rajatonta tilavuutta ja kaikenlaista mukavuutta. Sen ulkonaista eittämätöntä rumuutta hälvensivät hienolehtinen muratti, magnoliapuut ja vuosia vanha vistaria, joka kiipeili sen sileätä julkipuolta, peittäen sen suurin valkokukin ja punaisin kukkarykelmin koristellulla vihreällä verholla.
Pengermä ulottui koko rakennuksen pituudelle, päättyen toisessa päässä kasvihuoneeseen, toisessa lintulaan. Leveät kiviportaat johtivat muutamista kohdin pengermältä pehmeälle, vilvakkaalle nurmikolle. Taempana oli avara puisto, vanhoja puuryhmiä, joiden alla oleskelivat vauhkot saksanhirvet, ja puitten lomitse vilkahteli joki, kapea hopeavyö, joka sirosti mutkaili pitkässä ruohossa voikukkien ja päivänkakkaroiden keskitse.
Tiimapatsas osoitti neljää.
Linnuilla oli hiljainen hetkensä. Ei ainoatakaan liverrystä kuulunut hiljaa liikkuvasta lehvistöstä, ei piipitystä, ei sirkutusta. Hiljaisuus tuntui melkein ahdistavalta. Maiseman ainoa loistava värikohta oli iso tulipunainen amerikkalainen papukaija, joka nukkui orrellansa setripuun alla.
Vihdoin kuului oven avautuminen. Omituinen vanha olento astui pengermälle, kulki sen päähän vasemmalle ja katosi ruusutarhaan. Meldrumin herttuatar meni poimimaan ruusujansa.
Hänellä oli vanhanaikainen olkihattu, "tattihattu", Victoria kuningattaren hallituksen alkuajan kuosia, mustilla silkkinauhoilla sidottu hänen voimakkaan leukansa alle, väljä hollannin-palttinainen mekko, lyhyt neliniitinen hame, sveitsiläiset, paksupohjaiset jalkineet ja käsissä hyvin vanhat ratsastushansikkaat. Hän kantoi lastu vasua ja suuria oksia.
Joku pilkkakirves oli kerran huomauttanut, että jos kuka hyvänsä tapaisi Meldrumin armon tämän palatessa puutarhatöistä tai siipikarjan ruokinnasta, ja sattuisi olemaan armeliaalla tuulella, niin hän ihan varmaan antaisi hänelle kymmenpennisen. Mutta kun hän näin olisi kiinnittänyt herttuattaren huomion itseensä ja joutunut hänen silmäiltäväkseen, niin väkisinkin hänen tekisi mieli sir Walter Raleigh'n tapaan riisua takkinsa hänen astinlaudakseen. Tai kenties hän itse heittäytyisi lokaan herttuallisten jalkain tallattavaksi. Vallan nautinnokseen herttuatar häntä myöten astuisikin, kuuntelisi sitten suopeasti hänen puolusteluansa ja pitäisi kymmenpennisen, näytelläkseen sitä, kun juttua sittemmin kertoisi.
Herttuatar asui yksinään; toisin sanoen hän ei halunnut kenenkään omaisen alituista seuraa eikä liioin palkatun seuralaisen ainaista hymyilyä ja imartelua. Hänen kalpeahko tyttärensä, jota hän aivan järjestelmällisesti oli aina nolannut, oli mennyt naimisiin; hänen kaunis poikansa, jota hän oli ihaillut ja hemmotellut, oli ennen aikojaan kuollut; se tapahtui muutamia vuosia sitten, ennen Thomas'n, Meldrumin viidennen herttuan kuolemaa. Tälle tuli äkkinäinen ja, kuten herttuatar monesti huomautti, aika sopiva loppu, sillä kuudentenakymmenentenätoisena syntymäpäivänään, kun hän, pukeutuneena komeaan metsästysasuun: helakanpunaiseen hännystakkiin, säämiskäkaatioihin ja korkeaan hattuun, säälimättömästi kannusti tammaansa mahdottoman esteen yli, teki hevonen äkkiä tenän, ja Thomas, Meldrumin herttua, suistui kuin ammuttu päälleen pystyyn naurismaahan eikä sen koommin enää virkkanut mitään.
Tämä hänen meluisan ja kiihkeän elämänsä äkillinen päättyminen vaikutti täydellisen muutoksen herttuattaren ympäristöön. Siihen asti hänen oli täytynyt kärsiä miehensä mieleisiä vieraita, joita tämä oli aina halunnut talon täydeltä, tai oli hänen ollut kutsuttava niitä omia ystäviään, jotka hiukkasen saattoivat ymmärtää Thomas'ta tai jotka joko hänen ystävyytensä tai ihanan Overdenen huvitusten vuoksi iloisina sietivät isäntääkin. Mutta ei herttuattarella silloinkaan ollut iloa seurastaan, sillä niin hiomattomalta jalokiveltä kuinhan saattoi näyttääkin, virtasi sinistä sinisempi veri hänen suonissaan; ja vaikka hänen käytöksessään olikin useille vanhanpuoleisille ylhäisönaisille ominaista ujostelematonta tylyyttä ja ylenkatsetta muiden ihmisten tunteita kohtaan, oli hän sydämeltään oikea jalosukuinen, joka, siitä sai olla varma, aina ratkaisevina hetkinä puhui ja teki oikein. Herttua-vainajan puhetapa oli tullut tulikiveltä ja tavat olivat olleet hillittömien Yrjö-kuningasten aikaisia, ja kun hänet oli laskettu sukuholvin lepoon — "ystävä-paralle niin outoon", huomautti herttuatar, "että on vallan lohduttavaa tietää, ettei hän todella ole siellä" — hänen armonsa alkoi silmäillä ympärilleen, ja Overdenen kauneudet ja mahdollisuudet alkoivat selvitä hänelle.