"Tulkaa, neiti Champion", sanoi hän, "minä olen väsynyt työn puutteesta. Mennään joelle ja otetaan pieni, kahdenistuttava vene. Päivällinen on vasta kahdeksalta, ja minä olen varma, että te ennätätte pukeutua — vaikkapa Velman sijaiseksikin — puolessa tunnissa. Minä tiedän teidän hätätilassa tehneen sen kymmenessä minuutissa. Aikaa on kyllin minun soutaa teidät niin pitkälle, että näemme kirkon, ja saamme samalla puhella. Ajatelkaa, vanha, harmaa kirkko, taustana tämä auringonlasku ja edustalla keto täynnänsä esikoita!"
Mutta Jane ei noussut.
"Hyvä Dal", sanoi hän, "ei teillä olisi paljon innostusta jäljellä, ei kirkkoon eikä auringonlaskuun, kun olisitte kiskonut minun runsasta kahdeksaakymmentä kiloani vasten virtaa. Vaipuisitte uupuneena sinne esikkojen keskelle. Pitäisihän teidän nyt jo tietää, etten minä ole niitä ihmisiä, joita käsketään pikkuruisen veneen perään istumaan ja pitämään perää. Jos minä olen veneessä, minä tahdon soutaa, ja jos minä soudan, niin soudan mieluimmin peränpuoleisella tuhdolla. Mutta nyt en halua soutaa, sillä olen pelannut golfia koko iltapäivän. Ja tiedätte varsin hyvin, mitä nautintoa teille tuottaisi katsella minua koko matkan, mennen tullen, tuntien koko ajan, että minä itsekseni arvostelisin teidän huolimatonta soutamistanne."
Garth istuutui jälleen, heittäytyi takakenoon tuoliinsa, kädet ristissä kiiltäväntumman pään takana, ja katseli Janea ystävällisin, kirkkain silmin, aivan samoin kuin oli katsellut herttuatartakin.
"Tepä, veikkonen, nyreä olette", sanoi hän suopeasti. "Mikä teidän oikein on?"
Jane naurahti ja ojensi kätensä. "Voi teitä, te hyvä poika! Minä luulen, että teillä on maailman herttaisin luonne. En minä enää ole nyreä. Ihan todella, minä vihaan herttuattaren konsertteja, eikä minusta ole lainkaan hauskaa olla hänen 'yllätyksenään'."
"Minä ymmärrän", sanoi Garth myötätuntoisesti. "Mutta miksi siis tarjouduitte laulamaan?"
"Ah, minun täytyi", sanoi Jane. "Vanha täti kulta. Harvoin hän minulta mitään pyytää, ja hänen silmänsä olivat niin rukoilevat. Ettekö te tunne, miten ihminen kaipaa saada tehdä jotakin sille, joka on läheinen hänelle? Minä kiilloittaisin hänen kenkänsä, jos hän toivoisi. Mutta on raskasta olla täällä viikkokausia ja aina sentään määrätyn matkan päässä. Tämä on ainoa, mitä hän on pyytänyt minua tekemään, ja hänen ylpeät vanhat silmänsä olivat liikuttavat. Saatoinko kieltää?"
Garth oli pelkkää ymmärtämystä. "Ette, hyvä ystävä", sanoi hän miettiväisenä, "ette todellakaan. Mutta älkää hautoko mielessänne meidän typerää pilaamme tuosta 'yllätyksestä'. Ymmärrättehän, ettei teistä ole semmoiseen. Uskon, että te laulatte paljon paremmin kuin useimmat heistä, mutta eivät he sitä huomaa. Tarvitaan todellakin joku Velma, jotta moiset kuulijat havahtuisivat. He pitävät 'Rukousnauhaa' sievänä lauluna ja taputtavat teille hieman käsiään, ja siinä koko juttu. Niin että älkää pahastelko!"
Jane istui ja mietti hänen sanojaan. Sitten hän sanoi: "Dal, minua inhoittaa laulaa sellaiselle kuulijakunnalle. On aivan kuin asettaisin sieluni heidän katseltavaksensa, enkä soisi, että he sen näkevät. Se tuntuu raiskaukselta. Minun mielestäni laulu ja soitto paremmin kuin mikään muu kykenevät tuomaan ilmi kaiken. Minä värisen, kun ajattelen tuota laulua, enkä sentään rohkene olla panematta parastani. Sen hetken tullen minä eläydyn lauluun ja unohdan kuulijat. Minä kerron teille eräästä tunnista rouva Blanchen luona. Lauloin Bembergin 'Chant Hindou'a, hindulaisen naisen rukousta Brahmalle. Aloin: 'Brahma, Dieu des croyants' [Brahma, uskovaistesi Jumala], ja lauloin niinkuin olisin do, re, mi'ta laulanut. Brahma ei ollut mikään minulle. 'Seis!' huusi rouva Blanche käskevästi. 'Voi teitä englantilaisia! Ah, vous Anglais! Mitä te laulatte? Brahma, c'est un Dieu! [Brahma on jumala!] Hän ei tosin ole teidän Jumalanne. Hän ei tosin ole minun Jumalani. Mutta hän on jonkun Jumala. Hän on laulun Jumala. Écoutez!' [Kuunnelkaa!] Ja hän kohotti päätään ja lauloi: 'Brahma! Dieu des croyants! Maitre des cites saintes!' [Taivasten valtias!] kauniit kasvonsa kirkastuneina ja sellaisella pyhällä uskonnollisella hartaudella, joka tunki sydämeen. Sitä tuntia en koskaan unohda. Ja, totta puhuen, sen jälkeen en ole laulanut ainoatakaan laulua laimeasti."