"Ei minulla ole aavistustakaan", vastasi Jane. "Kasvojenhieronta on minulle tuiki tuntematon asia."
"Ei paljonkaan, minä luulisin", jatkoi Garth, "muuten hän ei olisi siitä kertonut meille."
"Ei, siinä erehdytte", vastasi Jane nopeasti. "Myra on harvinaisen rehellinen ja aina altis avoimesti puhumaan itsestään ja heikkouksistaan. Hänen kasvatuksensa oli hiukan erikoinen. Heitä oli suuri sisarusparvi, ja häntä pitivät muut aina syntipukkina, eivät tosin veljet ja sisaret niinkään kuin äiti. Miten hän oli, mitä sanoi tai teki, kaikki oli pahasti. Kun lordi Ingleby näki hänet ja luullakseni huomasi hänen orastavat mahdollisuutensa, hän oli pitkä, kömpelö tyttö, kaunissilmäinen, suu suloinen ja tunteikas ja kasvoilla ihmettelevän kysyvä ilme. Lordi oli kaksikymmentä vuotta häntä vanhempi ja rakastui auttamattomasti häneen, ja vaikka äiti tyrkytti kaikkia muita tyttäriään vuoron perään, tämä tahtoi Myran tai ei ketään. Kun lordi puhui asiasta Myralle, oli hänen aluksi mahdoton saada tätä ymmärtämään, mitä hän tarkoitti. Lopulta tarkoitus kuitenkin valkeni hänelle, eikä lordin tarvinnut kauan odottaa vastausta. Minä olen hänen usein kuullut kiusoittelevan Myraa. Tämä oli suloisesti hymyillen katsonut häneen silmät kyynelissä ja sanonut: 'Tietysti. Kiitollisena tulen teille, ja minusta te olette kovin herttainen, kun pidätte minusta. Mutta mikä kolaus tämä on äidille!' He menivät naimisiin niin pian kuin oli mahdollista, ja lordi vei nuorikkonsa Pariisiin, Italiaan ja Egyptiin, piti kuusi kuukautta ulkomailla ja toi takaisin — tällaisena. Olin kerran heidän luonaan, ja Myran äiti oli myös siellä. Istuimme arkihuoneessa — ei ollut ketään herroja, vain viisi, kuusi naista — ja hänen äitinsä moitti jotakin, sanoen: 'Eikö lordi Ingleby ole usein huomauttanut sinulle siitä?' Myra katsoi häneen herttaisesti, verkkaiseen tapaansa ja vastasi: 'Äiti kulta, teistä mahtaa tuntua oudolta, mutta, tiedättekö, minun miehestäni kaikki on erinomaista, mitä minä teen.' 'Sinun miehesi on typerä!' sähähti äiti. 'Teidän kannaltanne katsoen, äiti kulta', sanoi Myra herttaisesti."
"Vanha noita!" sanoi Garth. "Miksi moisten ihmisten sallitaan omistaa itsellensä äidin nimi? Meidän, joilla on ollut hellät, erinomaiset äidit, tekisi mieli säätää laki, että heitä on sanottava vain kantajiksi tai annettava heille jokin muu kuvaava nimitys, eikä halvennettava pyhää äidin nimeä." Jane oli vaiti. Hän tunsi kauniin tarinan Garthin poikavuosista, jotka tämä oli viettänyt leskeksi jääneen äitinsä kanssa. Hän tiesi, miten palavasti tämä jumaloi äidin siunattua muistoa. Hän piti Garthista eniten silloin, kun sai kurkistaa pinnan alle, eikä tahtonut laimentaa hänen lämpöänsä muistuttamalla, ettei itse ollut koskaan saanut kuiskata tätä nimeä.
Garth nousi tuoliltaan ja oikaisi sorjaa vartaloansa laskevan auringon hohteessa, melkein niinkuin Myrakin oli tehnyt. Jane katseli häntä. Ruumiillinen kauneus vaikutti voimakkaasti häneen, kuten useimmiten rumiin ihmisiin. Mutta hän ei antanut sen liiallisesti vaikuttaa ystäväinsä arvioimiseen. Ei Garth Dalmain suinkaan ollut ylimmäinen hänen erikoisista ystävistään. Hän oli vanhempi kuin useimmat heistä, mutta eräissä suhteissa taas nuorempi kuin kukaan, ja hänen huomattavasti nuorekkaan käytöstapansa ja pursuavan hilpeytensä vuoksi Jane piti häntä toisinaan poikamaisena, sillä hänen oman luonteensa leikillinen puoli oli paljon sävyisämpää laatua. Mutta hänen ulkonainen kauneutensa oli niin eittämätön, ettei siitä ollut mitään sanomista, ja Jane katseli häntä ystävällisissä silmissään vilpitön ihailu, niinkuin varmaankin oma äiti olisi häntä katsellut.
Garth oli vallan tietämätön omasta ulkomuodostaan, vaikka olikin valinnut ylleen vaalean sinipunervan paidan ja sitonut kaulaansa orvokinvärisen kaulanauhan, ja kun kultainen auringonvalo häikäisi silmiä, ei hän liioin huomannut Janen katsetta.
"Kuulkaa, neiti Champion!" huudahti hän poikamaisesti. "Eikö olekin mukavaa, että he kaikki ovat menneet sisään? Olen oikein toivonut saavani hetkisen pakista teidän kanssanne. Tottakin, kun olemme kaikki yhdessä, usein vain lörpöttelemme, jotta juttu olisi käynnissä. Se on samanlaista kuin pienten leikkipallojen lentoon laskeminen. Usein ne halkeavat ja paljosta puhelusta ei jää enempää jäljelle kuin leikkipallostakaan: pieni, tyhjä ja kurttuinen kelmunpalanen."
"Ostitteko te koskaan Brightonissa leikki-ilmapalloja? Muistatteko sitä rajua ihastusta, kun nähtiin myyjän tulevan pitkin suurta kävelykatua suunnaton kimppu niitä kädessään — sinisiä, viheriäisiä, punaisia, valkoisia ja keltaisia, kaikki välkkyen päiväsessä,? Ja usein minun täytyi ihmetellä, mitenkä tämä saattoi nyppiä niitä erilleen — enkä vieläkään sitä tajua — ja miten olisi käynyt, jos hän olisi laskenut ne kaikki maahan. Itse minä aina täsmälleen tiesin, minkä niistä tahdoin, ja se oli tavallisesti sisimmässä nauhassa ja sen irroittaminen kesti kauan. Ja kuinka saattoikaan harmittaa, jos aikaihmiset väsyivät odotukseen ja lähtivät tiehensä penneineen. Vaikka en minäkään olisi huolinut mistään, ellen olisi saanut juuri sitä, johon olin iskenyt silmäni. Olisitteko te?"
"Minä en milloinkaan ostanut leikkipalloja Brightonissa", vastasi Jane innottomasti. Garth tunsi olevansa taas seitsenvuotias, ja Jane tunsi olevansa kiusaantunut.
Garth näytti huomaavan sen. Hän otti takkinsa tuolin selkämykseltä, jolle sen oli heittänyt, ja puki ylleen.