"Flower!" huudahti Jane. "Oletteko te niin ihastunut Floweriin?"
"Oh, hän on suloinen", sanoi Garth kunnioittavan innokkaasti. "On ihan väärin, että kukaan on niin perinpohjin suloinen, virheetön. Se tekee minut sairaaksi. Oletteko te koskaan tuntenut, että täydellinen kauneus tekee sairaaksi, neiti Champion?"
"En", sanoi Jane lyhyesti. "Eikä minusta muitten ihmisten vaimojen niin pitäisi vaikuttaa teihinkään."
"Hyvä veikkonen", huudahti Garth hämmästyneenä, "eihän tällä asialla ole mitään tekemistä vaimojen taikka ei-vaimojen kanssa. Sinikelloketo aamuisessa auringonpaisteessa vaikuttaisi aivan samoin. Minä aivan sairaalloisesti haluan maalata hänet. Kun olen maalannut hänet ja todellakin päästänyt oikeuksiinsa hänen verrattoman kauneutensa sellaisena kuin minä sen näen, olen taas vallan ennallani. Toistaiseksi minä olen maalannut hänet vain muistista, mutta lokakuussa hän istuu minulle mallina."
"Muististako?" kysyi Jane.
"Niin, maalaan aika paljon muistista. Jos minä saan nähdä tietyn ilmeen jonkun kasvoilla hetkellä, jolloin voi tunkeutua pintaa syvemmälle, minä voin sen maalata muistista viikkokausia jälkeenpäin. Monet parhaista harjoitelmistani ovat siten syntyneet. Oi, mikä nautinto! Kauneus — kauneudenpalvelus on minulle jumalanpalvelusta."
"Mutta jumalatonta jumalanpalvelusta."
"Ei niinkään", vastusti Garth totisena. "Kaikki todellinen kauneus tulee Jumalasta ja johtaa takaisin Jumalaan. Kaikkinainen hyvä anti ja täydellinen lahja tulee ylhäältä valkeuden isältä. Tapasin kerran erään vanhan, omituisen olion, joka sanoi, että kaikki sairaudet ovat perkeleestä lähtöisin. En milloinkaan voinut uskoa sitä, sillä äitini oli elämänsä loppuvuodet työhön kykenemätön, ja voin vakuuttaa, että hänen sairautensa oli siunaukseksi monelle, ja Jumalan kunniaksi hän sen kärsi. Vakaumukseni on, että kaikki todellinen kauneus on Jumalan lahja, ja siksi kauneudenpalvelus on minulle eräänlaista jumalanpalvelusta. Ei mikään paha ole koskaan todellisesti kaunista; ei mikään hyvä ole koskaan oikeastaan rumaa."
Jane hymyili katsellessaan Garthia, joka loikoessaan tuolissaan kultaisessa päivänpaisteessa oli oikea miehisen kauneuden perikuva. Tämä täydellinen välittömyys sekä omaan itseensä että Janeen nähden, mikä salli hänen näin puhua ulkonaisesti arkipäiväisimmälle naistuttavalleen, sisälsi pisaran huumoria, mikä huvitti ystävätärtä. Se ilmaisi hänelle enemmän kuin moniväristen ilmapallojen ostaminen ja herttuattaren 'tattihatun' päivitteleminen.
"Ovatko rumat ihmiset sitten vallan osattomia jumaluudesta, Dal?" kysyi hän.