"Ihan varmaan", sanoi Jane. "Mutta minä ajattelen teistä jo muutenkin tänä iltana jos jotakin tavatonta, niin että kolme laatusanaa enemmän tai vähemmän ei paljoa merkitse. Kysykää siis."
"Neiti Champion, onko teillä rukousnauha?"
Jane katsoi häneen hämmästyneenä, mutta yhtäkkiä hänelle valkeni, mihin kysymys tähtäsi.
"Hyvä ystävä, ei!" sanoi hän. "Minä, Jumalan kiitos, olen säilynyt moisilta siunatuilta, polttavilta muistoilta! Ei minun järjelliseen ja säännölliseen elämääni sisälly mitään semmoista enkä minä sitä toivoisikaan."
"Kuinka te sitten", intti Garth, "lauloitte 'Rukousnauhan' ikään kuin joka rivi olisi ollut omaa kokemaanne, joka ilo ja suru omianne, vaikka mahdollisesti jo hyvin kaukaisia?"
"Sen tähden, että minä aina niin kokonaan eläydyn lauluuni. Kerroinhan teille, minkä opetuksen sain 'Chant Hindousta'. Niin ollen minulla epäilemättä oli rukousnauhani, kun sitä laulua tänä iltana lauloin. Mutta muuten, siinä mielessä kuin te tarkoitatte, ei minulla, Jumalan kiitos, ole semmoista."
Garth nousi pari askelta, niin että hänen silmänsä tulivat kynttilän tasalle.
"Mutta jos teillä olisi", sanoi hän hiljaa, "niinkö se teihin koskisi? Niinkö te tuntisitte?"
Jane mietti. "Niin", vastasi hän, "jos minulla olisi, koskisi se minuun, luullakseni, juuri niin, ja minä tuntisin juuri samoin kuin noina muutamina minuutteina."
"Te tulkitsitte siis omaa itseänne laulussa, vaikka olosuhteet olivatkin toisenlaiset kuin teidän?"