Jane nipisti jälleen, mutta Billy vain jatkoi viekasteluaan rouva
Parker Bangsille.
"Billy", sanoi Myra tiukasti, "menkää halliin ja tuokaa minun punainen päivänvarjoni. Niin ette näe loppua", lisäsi hän totisena kuiskaten, kun Billy kumartui hänen tuolinsa yli ja yritti panna vastaan, "mutta se onkin ihan oikein teille."
"Nyt tiedän, mitä haluan palkinnoksi, valtiattareni", kuiskasi Billy, kun kolmen minuutin kuluttua palasi hengästyneenä ja laski varjon lady Inglebyn helmaan. "Te lupasitte mitä tahansa, vaikka puolet valtakuntaanne. Minä tahdon rouva Parker Bangsin pään tarjottimella."
"Oh, hiljaa, Billy!" huudahti Jane, "ja menkää pois edestä! Viimeinen lyönti meni meiltä hukkaan."
Garth oli taas voitolla, ja taas heilahti Ronnien käsivarsi korkealle aikamoiseen lyöntiin.
"Pitäkää puolianne, Dal!" kuului ääni yli sorinan.
Garth tunsi tuon rakkaan äänen. Hän ei katsonut sinnepäin, mutta hän hymyili. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä lennähdytti hän salamannopeasti pallon takaisin. Se koski Ronnien puolella verkkoa maahan ja kieri kimmahtamatta yli koko kentän. Turhaan koetti Ronnie kaikin voimin kaapata sitä. Garthin oli voitto.
He lähtivät yhdessä pelialueelta, mailat kainalossa ja kauniit kasvonsa palavina kunniakkaasta ottelusta. Vähältähän piti, etteivät he saaneet jakaa voitonriemua.
Pauline Lister oli säilyttänyt Garthin takkia helmassaan ja myös hänen kelloaan ja vitjojaan. Garth pysähtyi sekä saamaan niitä että ottamaan vastaan neiti Listerin onnitteluja. Sitten hän meni, pantuaan takin yllensä ja kellon taskuunsa, suoraapäätä Janen luo. "Mitä teille kuuluu, neiti Champion?" Hänen silmänsä etsivät Janen silmiä, ja niistä lukemansa jälleennäkemisen ilo tuotti hänelle varmuutta ja tyytyväisyyttä. Itse oli hän sanoin selittämättömästi kaivannut häntä näinä päivinä. Tiistai, keskiviikko ja torstai olivat olleet ikäviä porraspuita perjantain tiellä. Oli melkein uskomatonta, että yhden ihmisen poissaolo teki niin äärettömän eron. Ja sittenkin oli onnellista, että niin oli ja että he sen kumpikin totesivat nyt, päivän tultua, jolloin hän aikoi sanoa Janelle, miten epätoivoisesti hän aina häntä kaipasi. Niin, heidän täytyi molempien tuntea se — hän oli näet varma, että Janekin oli tuntenut tyhjyyttä. Moinen ehdoton ja masentava kaipaus kuin hänen ei voinut olla yksipuolista. Ja miten kallisarvoiset olivatkaan näiden päivien kokemukset, jos ne olivat opettaneet jotakin yhdessä-sanan merkityksestä, nyt, kun ne sanat oli lausuttava, jotka tulevaisuudessa varjelisivat senkaltaisista eroista.
Tämänkaltaisia ajatuksia risteili Garthin mielessä, kun hän englantilaisten kuluneimmin tervehdyksin puhutteli Janea, kysymyksellä, johon ei juuri vastausta odotetakaan. Mutta Garthin lausumana se ei Janesta sillä hetkellä tuntunut lainkaan kuluneelta, ja hän vastasikin siihen suoraan ja tarkalleen. Hän tahtoi ennen kaikkea kertoa omat kuulumisensa, kuulla kaiken Garthista ja verrata toisiinsa heidän kummankin havaintoja asiain kulusta noina kolmena pitkänä päivänä sekä jatkaa heidän välitöntä ystävyyttänsä juuri siitä, mihin se erotessa oli keskeytynyt. Hän puristi Garthin kättä lujasti ja vilpittömästi. Sellainen oli hänen tapansa ja siksi tuntuikin jokaisesta Janen kädenpuristus mieluisalta ja todella ystävänomaiselta.