"Kiitos, oikein hyvin", vastasi Jane. "Ainakin minun sekä henkinen että ruumiillinen hyvinvointini vain hetki hetkeltä karttuu siitä pitäen kuin vihdoin pääsin tänne."
Garth oli seisonut nojaten mailallaan Janen tuolin käsinojaan, mutta asettui nyt pitkin pituuttaan nurmikolle Janen viereen kyynärpäänsä varaan.
"Oliko Lontoossa jotakin hullusti?" kysyi Garth hiljaisesti. Hän ei katsonut ylöspäin Janeen, vaan alas hänen kuosikkaihin ruskeihin kenkiinsä.
"Ei Lontoossa mitään hullusti ollut", vastasi Jane avoimesti, "kuumaa ja tomuista tietysti, mutta hupaisaa kuten tavallisesti. Jotakin oli hullusti minussa, ja te häpeisitte minun vuokseni, Dal, jos tunnustaisin, missä vika oli."
Garth ei nostanut silmiään, vaan nyppi ahkerasti ruohoja ja muodosteli niistä kuvioita Janen kengälle. Tämä keskustelu olisi johtanut suoraan asiaan, jos he olisivat olleet kahdenkesken. Mutta aikoiko Jane todellakin soinnukkaalla, hyväilevällä äänellään koko seurueelle ilmaista heidän suloisen salaisuutensa, kuinka he kaipasivat toisiansa?
"Oliko maksassa vikaa?" tiedusteli rouva Parker Bangs yhtäkkiä.
"Suvaitkaa teekakkuja!" huudahti Billy samassa rynnäten hakemaan niitä.
Kiireissään hän heitti ne melkein rouvan helmaan tuupertuen suinpäin
Garthin jalkoihin.
Jane tuijotti rouva Parker Bangsiin ja hänen teekakkuihinsa, sitten hänen katseensa siirtyi Garthin tummaan päähän, joka oli kumarruksissa.
"Minä olin niin laimea", sanoi hän, "sietämättömän haluton. Ja Dalin tapana on sanoa, että vain 'ikävä ihminen on laimea'. Mutta minäpä tutkin tautiani junassa ja sain tulokseksi, että hän juuri oli suurimmaksi osaksi siihen syypää. Kuuletteko, Dal?"
Garth kohotti päätänsä ja katsoi häneen huomaten siinä samassa, että kaikesta huolimatta oli mahdollista, että hänen ehdoton ja masentava kaipauksensa oli yksipuolista. Janen rauhalliset, harmaat silmät olivat iloisen ystävälliset.