"Minä nousin", sanoi Jane, "sillä niin kauan kuin hän oli siinä edessäni polvillaan, oli hän minun herrani, niin sieluni kuin ruumiinikin. Vaistoni sanoi, että jos hän suostuttaisi minut puolisoksensa, niin järkeni oli siihen myöntyvä ennen kuin koko muu olemukseni. Sanassa sanotaan 'henki, sielu ja ruumis', eikä 'ruumis, sielu ja henki', kuten ne usein käännetään, ja minä uskon, että tuo innoituksen sanelema järjestys on oikea."
Tohtori teki nopean ymmärtämystä osoittavan liikkeen, "Hyvä Jumala, Jane!" sanoi hän. "Teille on valjennut totuus ja te ilmaisitte sen juuri niinkuin minä olisin tahtonut monesti ilmaista, mutta en ole kyennyt löytämään oikeita sanoja. Te löysitte ne, Jeanette."
Jane katsoi häntä silmiin ja hymyili surullisesti. "Niinkö, poika?" sanoi hän. "Minä olen saanut niistä kalliisti maksaa. — Minä työnsin luotani hänet, joka minua rakasti, ja sanoin tarvitsevani kaksitoista tuntia asiaa tyynesti harkitakseni. Hän oli niin varma kaikesta — varma minusta ja varma itsestään — että hän ilman muuta suostui siihen. Pyynnöstäni hän jätti minut heti yksin. En voi kuvata, miten hän meni, en edes teille, Dicky. Lupasin seuraavana aamuna tulla häntä tapaamaan kirkkoon ja antaa vastaukseni. Hänen piti siellä kello yhdeltätoista koetella uusia urkuja. Tiesimme siellä saavamme olla kenenkään häiritsemättä. Minä menin. Hän lähetti pois polkijan. Sitten hän viittasi minua luoksensa kuoriin. Ympäristö oli niin tunnelmallinen. Hänen taiteilijasielunsa oli riemukasta odotusta tulvillaan. Hänen loistavista silmistään kuvastui täydellinen varmuus, mutta muuten hän oli kovin hillitty. Hän ei edes koskettanut minuun pyytäessään vastaustani. Sitten — minä aivan ilman muuta hylkäsin hänet, syyn sanoin semmoisen, ettei hän voinut sitä kumota. Hän kääntyi ja lähti pois kirkosta. Emmekä me siitä päivästä tähän hetkeen ole sanaakaan vaihtaneet."
Pitkä vaitiolo tohtorin vastaanottohuoneessa. Miehen sydän tunnestautui toisen sydämen tuskaan ja koetti hillitä suuttumustaan, kun ei vielä ollut kuullut asiaa loppuun saakka.
Jane oli taas samassa mielentilassa kuin tuona kohtalokkaana hetkenäkin, ja taaskin hän uskoi sittenkin tehneensä oikein.
Viimein tohtori keskeytti vaitiolon. Hän tarkasti Janea eikä irroittanut katsettaan hänen silmistänsä.
"Ja miksi te hylkäsitte hänet, Jane?" Tavallisesti niin ystävällinen ääni oli nyt melkein tyly.
Jane ojensi ymmärtämystä anoen käsiään. "Voi, hyvä ystävä, minun täytyy saada teidät ymmärtämään! Mitenkä olisin toisinkaan voinut tehdä, vaikka kyllä tiesin, että siten luovuin elämäni suurimmasta onnesta? Deryck, itsehän tunnette Garthin kyllin hyvin tietääksenne, kuinka hän on kauneudesta riippuvainen; aina pitää kaiken olla kaunista hänen ympärillänsä. Ennen kun meissä ilmeni tuo selittämätön toistemme kaipuu, hän puhui minulle tästä aivan avoimesti, sanoen muun muassa eräästä rumanpuoleisesta henkilöstä, jonka luonnetta ja lahjoja hän suuresti ihaili, mutta jonka kasvoista hän vasta samassa suhteessa oppi pitämään: 'Mutta eivät ne kasvot olleet sellaiset, joiden olisi aina suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä. Mutta ei ihmiselle ollut toki pantu moista koetusta. Minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä.' Voi, Deryck! Kuinka minä olisin saattanut kahlita Garthia rumiin kasvoihini? Olisinko minä voinut ruveta jokapäiväiseksi, jokahetkiseksi koetukseksi tuolle päivänpaisteiselle, kauneutta rakastavalle sielulle? Tiedän kyllä sanottavan: 'Rakkaus on sokea!' Mutta se pitää paikkansa vain niin kauan kuin rakkaus ei vielä ole astunut hallitsijana valtakuntaansa. Kaihoava rakkaus näkee rakastetusta vain sen, mikä herätti kaihoamisen. Mutta kun rakkaus on päässyt toiveittensa perille, saa se näkönsä jälleen, ja jokapäiväisen, jokahetkisen harjoituksen kautta se tarkentuu ja käy ajan kuluessa — suurennuslasia ja kaukoputkea tarkemmaksi. Naimisissa oleva rakkaus ei ole sokea. Pyh! Kun näin ulkopuolinen oleilee pariskuntien luona, saa hän kyllä kuulla, mitä rakkaus näkee, molemmin puolin, ja varmasti karisevat uskottelut sen sokeudesta. Garth oli sokea noina ihanina päivinä, sen minä kyllä tiedän, eikä nähnyt, että minulta puuttui kaikki ulkonainen viehätys, sillä hän tahtoi yleensä vain minut. Mutta kun minä olisin ollut hänen omansa ja hän olisi mielin määrin saanut ammentaa sitä kauneutta, jota minun henkeni ja sieluni saattoi hänelle tarjota, kun olisi alkanut elämän yksitoikkoinen arki, joka sekin kaikkineen päivineen on elettävä, kun olisimme istuneet aamiaispöydässä ja minä olisin nähnyt hänen vilkaisevan minuun ja sitten kääntävän kasvonsa poispäin minusta, kun minä olisin siinä kahvikannun takana istuessani tuntenut olevani jotakuinkin ruma ja siis myös tiennyt että oman ystäväni kärsimys oli alkanut — olisinko minä voinut kestää sitä? Eikö tuo onneton tunne, että ihan syyttäni alituisesti kiusasin häntä, olisi vähitellen tehnyt minua rumaa rumemmaksi, kunnes katkeruus ja pettymys ja, kukaties, mustasukkaisuus, kaikki yhdessä olisivat tehneet minut vallan jolsaksi? Sanokaa, Deryck, olisinko minä voinut kestää sitä?"
Tohtori tarkasteli Janea kuin potilasta.
"Mutta osuinpa minä diagnoosissani oikeaan, kun määräsin teidät lähtemään ulkomaille", virkkoi hän miettiväisenä. "Tosiaan, vaikka minulla oli niin vähän tietoja taudin oikeasta laadusta ja —"