Tohtori nyökkäsi. "Kyllä."

"Sen jälkeen oli kaikki muuttunut Garthin ja minun välillä. En sitä ensin oikein ymmärtänyt. Huomasin kyllä, että laulu oli syvästi liikuttanut häntä, sävelten kauneus kun vaikuttaa häneen jokseenkin yhtä paljon kuin värienkin. Mutta minä otaksuin laulun vaikutuksen yön mittaan haihtuvan. Mutta päivät kuluivat ja yhä minä tunsin saman suloisen eron entisestä. Muut eivät sitä huomanneet, mutta yhtäkkiä minä tunsin, ensi kerran elämässäni, toisen ihmisen todella välittävän minusta. Astuessani huoneeseen tunsin, että hän heti huomasi läsnäoloni, lähtiessäni sieltä tunsin, että hän heti huomasi poistumiseni ja kaipasi minua. Tulollani ja läsnäolollani ikään kuin täydensin kaikkea, poistuessani jätin jälkeeni tyhjyyden, jota ei voinut täyttää. Tiesin tämän, enkä sentään ymmärtänyt — niin uskomattomalta kuin saattaa tuntuakin — että tämä kaikki oli rakkautta. Minä pidin sitä harvinaisen herkkänä ystävyyssuhteena, harvinaisena toinen toisensa ymmärtämisenä, mikä johtui etupäässä siitä, että nautimme toistemme soitannollisista lahjoista. Me vietimme tuntikausia musiikkisalissa. Ja niin minä todellakin uskoin, mitä kerroin, vaikka hän ei silmillänsä ainoastaan katsellut minua, vaan kosketti minuun, ja se kosketus oli ylen hellää ja ihmeellistä. Enkä minä koko aikana sentään ajatellutkaan rakkautta. Minähän en ollut minkään näköinen ja olin jo melkein keski-ikäinen; hän sitä vastoin niin säteilevän kaunis nuori mies. Hän oli kuin nuori auringonjumala, jonka läheisyys lämmitti ja elähdytti minua. Melkein aina hän olikin lähelläni. Näin, totta puhuen, minä katselin asioita konsertin jälkeisinä päivinä. Mutta hän! Deryck, hän kertoi minulle jälkeenpäin, että kuullessaan minun laulavan 'Rukousnauhaa' hänelle yhtäkkiä valkeni jotakin, sekä lauluun että myös minuun nähden. Hän sanoi aina pitäneensä minua hyvänä toverina, mutta silloin kohotettiin jotakin verhoa, siltä tuntui, ja hän näki, älysi ja tunsi minut naiseksi. Ja hän sanoi — tämä tuntuu teistä epäilemättä vallan mahdottomalta, ja niin se minustakin tuntui — mutta hän sanoi, että tämä hänen löytämänsä nainen oli hänen naisihanteensa ja ettei hän ikinä ollut mitään niin halunnut kuin nyt siitä pitäen minua omaksensa."

Jane vaikeni ja katsoi hehkuvaan tulennokseen. Tohtori kääntyi hitaasti ja katseli Janeen. Hän oli itse kokenut, mikä valtava tenho hänen naisellisuudessaan piili — ja miten vastustamattomaksi se kävi, jos kerran sen perille pääsi, se kun ei ollut pinnalla. Hän oli itse tuntenut, mikä äidillinen hellyys hänessä uinui. Hän oli tajunnut, millainen turvapaikka oli hänen sylinsä, miten virkistävää lepo hänen povellansa ja mikä selittämätön lohtu hänen rakkaudessansa. Ennen, yksinäisyyden ja vastoinkäymisten päivinä, oli tohtorin täytynyt paeta tätä Janen kätkettyä olemusta - tätä kallista aarretta, joka olisi ollut niin helposti otettavissa, sillä hän itse ei tiennyt sen arvoa. Mutta se oli aarre, josta hänellä ei ollut oikeutta ammentaa. Sen vuoksi hän täysin ymmärsi, kuinka suuri valta tällä kaikella oli mieheen, joka sen oli oppinut tuntemaan ja jota ei mikään estänyt voittamasta sitä omakseen.

Mutta ääneensä hän sanoi vain: "En minä sitä ensinkään mahdottomana pidä."

Jane oli tykkänään unohtanut tohtorin. Hän siirsi äkkiä katseensa pois tulennoksesta.

"Tuntuu hyvältä, ettette pidä", sanoi hän, "mutta kyllä minä pidin. No niin, me lähdimme molemmat Overdenesta samana päivänä. Minä tulin teille, hän meni Shenstoneen. Silloin oli tiistai. Perjantaina minä saavuin Shenstoneen, ja me tapasimme taas toisemme. Tällaisesta lyhytaikaisesta erosta meidän 'yhteistunteemme' oli käynyt entistä syvemmäksi ja vienommaksi. Eräs kaunis amerikatar, Pauline Lister, oli Shenstonen vieraiden joukossa. Garth oli aivan haltioissaan hänen kauneudestaan ja kovin innostunut häntä maalaamaan. Kaikki olivat vallan varmoja, että Garth kosisi häntä. Niin minäkin luulin, ja vielä päälle päätteeksi kehoitin häntä siihen. Minä olin siitä niin mielissäni ja seurasin sydämestäni iloiten asiain kehitystä, vaikka hänen katseensa kyllä yhä viipyi minussa ja minä tiesin, että hänen päivänsä alkoi vasta meidän tavattuamme ja päättyi, kun olimme toisillemme toivottaneet hyvää yötä. Tunsin, että hän ensimmäiseksi ja viimeiseksi muisti minua, ja tämä tunne kultasi kaiken, teki elämän niin rikkaaksi, ja sittenkin minä pidin sitä vain harvinaisen kauniina ystävyytenä. Mutta samana iltana, jolloin saavuin Shenstoneen, pyysi hän minua päivällisen jälkeen kanssansa pengermälle, hänellä oli jotakin tähdellistä puhuttavaa minulle. Minä luulin hänen vanhaan tapaan uskovan minulle jonkin salaisuuden, ja varsinkin luulin saavani kuulla lähempiä tietoja hänen aikeistansa neiti Listeriin nähden. Siinä uskossa minä aivan levollisena lähdin hänen kanssaan. Oli kirkas kuutamo, minä istuin kaidepuulle odottamaan, että hän alkaisi puhua. Silloin — voi, Deryck! Silloin se tapahtui!"

Jane nojasi kyynärpäänsä polviinsa ja kätki kasvonsa ristiin pantuihin käsiinsä.

"Minä en voi kertoa — yksityiskohtia. Hänen rakkautensa vuoti ylitseni kuin juokseva kulta. Se kirvoitti minun sulkeutuneisuuteni, se mursi minun vakaumusteni jääkuoren, se tempasi minut myötänsä kuin ihmeellinen tulivirta. En tiennyt maasta enkä maailmasta, tiesin vain, että tämä rakkaus oli minun, minua varten. Ja sitten — voi, Deryck! minä en voi sitä selittää — en tiedä itsekään, miten kaikki tapahtui — mutta tämä kuohuva tunnevirta tyyntyi minun povellani. Hän polvistui eteeni, kiersi kätensä ympärilleni, ja niin olimme ääneti sylityksin. Sillä hetkellä olin kokonaan hänen, ja hän tunsi sen. Siinä hän olisi saanut levätä vaikka tuntikausia, ellei olisi liikahtanut ja puhunut, mutta hän nosti päätään ja tarkasti minua. Sitten hän sanoi pari sanaa. En saata kerrata niitä, mutta ne saivat minut jälleen älyihini ja minulle valkeni, mitä kaikki tämä tarkoitti. Garth Dalmain pyysi minua vaimoksensa."

Jane vaikeni odottaen, että tohtori jotenkin ilmaisisi hämmästystään.

"Mitä muuta hän olisi voinut tarkoittaa?" sanoi Deryck Brand aivan tyynesti. Hän nosti kätensä huuliensa varjoksi tuntien niiden hieman värähtelevän. Janen tunnustus kävi häneen kovemmin kuin hän oli luullutkaan. "No, hyvä ystävä, mitä te sitten —?"