Tohtori avasi huulensa ikään kuin jotakin sanoakseen, pusersi ne heti jälleen yhteen entistä tiukempaan ja nyökkäsi vain äänetönnä.
"Minua ei kukaan ollut milloinkaan rakastanut sillä rakkaudella, joka tekee toisen ihmisen toiselle ehdottomasti ylimmäiseksi, enkä minä itse ollut milloinkaan niin rakastanut. Minä olen tosin kyllä — pitänyt hyvin monesta, mutta pitäminen ei ole rakastamista. — Voi, rakas poika, nyt minäkin sen tiedän!"
Tohtorin kasvot näyttivät kovin kalpeilta hänen tuolinsa tummanvihreää taustaa vasten; mutta hän hymyili vastatessaan: "Ei, hyvä ystävä, se on varma. Suuri ero niillä on."
"Minulla oli paljon ystäviä, niiden joukossa monta kelpo nuorta miestä, useimmat minua nuorempia, jotka puhuttelivat minua 'neiti Championiksi', mutta selkäni takana 'vanhaksi kunnon Janeksi'."
Tohtori hymyili. Hän oli usein kuullut nimityksen, ja hänen korvissaan soi vieläkin sanojain sydämellistä ihailua ja kiintymystä ilmaiseva äänensävy.
"Miesten kanssa sovin yleensä paremmin kuin naisten", jatkoi Jane. "Kun olen näin suuri ja roteva ja kun tavallisesti sanon lapiota lapioksi enkä 'työkaluksi, jota puutarhassa tarvitaan', niin naiset pitävät minua kovin järkevänä ja vähin arastelevat minua. Nuoret miehet tietävät, että he voivat luottaa minuun. Minä olen heidän uskottunsa, ja he pitävät minua jonkunlaisena hauskana vanhempana siskona, joka tietää heistä enemmän yhtä ja toista kuin oikea sisar ja joka luultavasti myöskin alttiimmin kuuntelee, mitä he kulloinkin suvaitsevat kertoa. Mies-ystäviäni oli myös Garth Dalmain, Deryck."
Jane vaikeni, mutta sanaa virkkamatta tohtori odotti, että hän jatkaisi.
"Olin aina pitänyt hänestä, osittain sen tähden, että hän oli niin itsenäinen ja eloisa puheissaan, osittain sen tähden, että" — heleä puna nousi hänen ruskettuneille poskilleen — "no niin, sen tähden, että hänen tavaton kauneutensa viehätti minua, luullakseni, vaikken minä sitä silloin älynnyt. Sitä paitsi meidän olosuhteemme olivat muutenkin monissa kohdin niin samanlaiset — molemmat olimme orpoja ja varakkaita; emme kumpikaan kenellekään vastuussa teoistamme; meillä oli paljon yhteisiä ystäviä ja vierailimme alituisesti samoissa perheissä. Näin kehittyi välillemme läheinen ystävyys. Ja miehenä ja veljenä, niin sanoakseni, oli hän yläpuolella muiden ystävieni. Me puhelimme monen monista naisista, kaikista hänen ihastuksistaan vuoron perään, ja mitenkä kunkin kauneus tehosi häneen, ja minä olin kovin utelias näkemään, mistä hänen harhaileva mielikuvituksensa lopultakin löytäisi tyyssijansa. Mutta eräänä kohtalokkaana iltana kaikki muuttui puolessa tunnissa. Olimme silloin molemmat Overdenessa. Siellä oli paljon vieraita, ja Georgina-täti oli järjestänyt konsertin, mihin puolen lähiseutua piti tulla. Rouva Velma peruutti tulonsa viime tingassa. Gina-täti joutui suunniltaan ja lainasi sanoja papukaijalta. Kyllähän te ne tunnette. Hän sanoo aina vain matkivansa 'lintu kultaa'. Jotakin oli tehtävä. Minä tarjouduin laulamaan Velman sijasta; ja minä lauloin."
"Ah", sanoi tohtori.
"Minä lauloin 'Rukousnauhan' — sen, jota Flower pyysi minua viimeksi täällä ollessani laulamaan. Muistatteko?"