Ja nyt hänen tuskanhetkellänsä oli Deryck hänen ainoa turvansa; ja tohtori tiesi sen ja järjesti asiat sen mukaan, sillä vihdoinkin oli hänen suotu maksaa vastavuoroa elinkautisesta uskollisesta ystävyydestä. Tämäniltainen keskustelu oli oleva heidän ystävyytensä vaikein tulikoe. Mitä jokapäiväisimpien ulkonaisten pikkuseikkain vaikutuksen henkisiin asioihin hän näiden erikoistuntijana hyvin oivalsi. Siksi oli hän käskenyt tuomaan lehikäisiä ja panemaan kasarin tulelle sekä pyytänyt Janea laittamaan teetä.
Kasarin kiehuessa he muistelivat kastanjoitansa ja nauroivat vanhan "Fräuleinin" vastuksia hänen yrittäessään pitää heitä kurissa ja omia juoniansa päästäkseen hänen silmälläpidostansa. Ja vuodet vierivät taaksepäin, ja Jane oli kuin kotonaan lapsuudentoverinsa luona.
Siitä huolimatta syntyi jännittävä hetki, kun tohtori nosti teepöydän syrjään ja he istuivat aivan vastatusten nojatuoleissaan molemmin puolin tulennosta. Kumpikin tarkasti toisen luonteenomaista asentoa.
Jane istui etukumarassa, jalat lujasti roihumatolla, kyynärpäät polvilla ja kädet ristissä edessä.
Tohtori istui takakenossa, toinen jalka heitettynä toiselle, kyynärpäät tuolin käsinojalla, sormenpäät vastatusten, aivan hiiskahtamatta, kooten pontevasti ajatuksiansa.
Heidän välisensä vaitiolo muistutti pientä, tyyntä, syvää sisäjärveä.
Jane hyppäsi ensiksi veteen.
"Deryck, minä kerron teille kaikki. Minä puhun teille sydämestäni, mielestäni, tunteistani, ihan niinkuin ne olisivat luita, jänteitä tai keuhkoja. Toivon, että olette samalla sekä lääkäri että rippi-isä."
Tohtori oli tarkastellut sormenpäitään. Nyt hän vilkaisi Janeen ja nyökkäsi päätään; sitten hän kääntyi katsomaan tulennokseen.
"Deryck, minun elämäni on ollut kokolailla yksinäistä. Minä en ole milloinkaan ollut kenellekään kaikki kaikessa, eikä kukaan liioin ole milloinkaan ylettynyt minun syvimpiin kätköihini. Tiesin, että niitä minussa oli, mutta myös, että ne olivat muilta piilossa, vielä pohjaamatta."