"Ymmärrättehän siis, rakas ystävä", puhui hän, "että ulkonaiset vammat ovat tyydyttävästi paranemaan päin. Omituista kyllä, aivot eivät vioittuneet lainkaan, ja vaikka kummankin silmän verkkokalvo on puhki ja näkö ehdottomasti mennyttä, ei kasvoissa muuten ole juuri mitään vikaa. Nykyinen vaara aiheutuu hermotärähdyksestä ja niistä äärettömistä sieluntuskista, joita hän tunsi, kun hänelle selvisi hänen koko onnettomuutensa. Ruumiilliset tuskat ovat ensi päivinä ja öinä olleet kauheita. Poika parka, hän on vallan murtuneen näköinen. Mutta hänen ruumiinrakenteensa on erinomainen, ja hänen elämänsä on ollut niin puhdasta, tervettä ja kohtuullista, että hänellä, jos kellään, olisi ollut hyvät parantumisen toiveet, ellei olisi käynyt niin, että sitä mukaa kuin kivut vähenivät ja hän joutui alituisesti mielessään hautomaan sokeuttaan, hänen henkiset kärsimyksensä kävivät ylenmääräisiksi. Näkö merkitsi hänelle niin äärettömän paljon — muotojen kauneutta, värien kauneutta. Taiteilija oli vallalla hänessä. Sanottiin hänen puhuvan kovin vähän. Hän on uljas mies ja voimakas. Mutta hänen mielentilansa vaihteli huolestuttavasti. Hänessä näkyi henkisen häiriön merkkejä, joitten yksityiskohtia en rupea teille kertomaan, ja hermolääkäri tuntui hänelle silmälääkäriä tarpeellisemmalta. Sen tähden on hän nyt minun hoidossani."

Tohtori vaikeni, korjaili muutamia pöydällä olevia kirjoja paikoilleen ja veti pienen orvokkimaljakon lähemmäksi. Hän tarkasteli vähän aikaa kukkia, työnsi ne sitten siihen, mihin hänen vaimonsa oli ne asettanut, ja jatkoi puhettaan.

"Suurin piirtein minä olen tyytyväinen. Hän tarvitsi ystävän ääntä pimeyteensä. Hän tarvitsi kättä, jonka puserruksessa tuntui luotettavaa ymmärtämystä. Hän ei tarvinnut sääliä, ja ne, jotka puhuivat hänen surkeudestaan ymmärtämättä sitä, kykenemättä sen äärettömyyttä mittaamaan, olivat saattamaisillaan hänet hulluksi. Hän tarvitsi veljellistä ystävää, joka tuli ja sanoi: 'Edessäsi on taistelu — hirveä, epätoivoinen taistelu. Mutta Jumalan avulla pääset voitolle. Paljon helpompaa olisi kuolla; mutta kuoleminen olisi häviölle joutumista; sinun täytyy elää voittaaksesi. Ihmisvoimat eivät siihen riitä; mutta Jumalan avulla pääset voittajana taistelusta.' Kaiken tämän minä sanoin hänelle ja vielä paljon muutakin, ja sitten tapahtui jotakin ihmeellisen kaunista. Teille voin kertoa sen ja tietysti Flowerille, mutta en kenellekään muulle maailmassa ilmaisisi sitä. Oli ollut vaikeata saada minkäänmoista vastausta häneltä. Tuntui siltä kuin hän ei olisi kyennyt seuraamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Mutta nuo sanat 'Jumalan avulla' näyttivät pystyneen häneen ja saaneen vastakaikua hänen sielussansa. Minä kuulin hänen toistavan niitä parisen kertaa ja sitten vaihtavan ne sanoihin 'Ah armollasi virvoita'. Sitten hän verkkaan käänsi päätänsä tyynyllä ja, sen verran kuin hänen kasvojansa näki, hänen ilmeensä oli vallan muuttunut. Hän sanoi: 'Nyt minä sen muistan, ja sävel on tämmöinen', ja hän liikutti käsiänsä peitolla, niinkuin olisi soittanut sointuja. Sitten hän hyräili 'Veni Creator Spirituksen' toista säkeistöä hiljaa, mutta aivan selvästi. Minäkin tunnen sen, olin kuorossa laulamassa sitä kotona isäni kirkossa. Muistatteko?

"'Sä anna ikivalkeus, tee kirkkaaks' silmän sokeus! Tää muoto tomun tahrima, ah, armollasi virvoita, pois kateet poista, rauha suo, sun ohjaukses turvan tuo.'

"En ole koskaan kuullut mitään niin liikuttavaa."

Tohtori vaikeni, sillä Jane oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti vavahdellen. Kun hänen nyyhkytyksensä hiukan laantui, jatkoi tohtori tyynesti: "Ymmärrättehän, että minä tästä sain jonkinlaista johtoa. Kun tällainen isku kohtaa ihmistä, jää uskonto hänen ainoaksi turvaksensa. Ruumis kestää henkisen kehityksen mukaan. Dalmainissa on paljon enemmän elämän vakavuutta kuin se, joka tuntee hänet vain pintapuolisesti, saattaisi luulla. No niin, sen jälkeen me keskustelimme vallan harkitsevasti, ja minä sain hänelle vakuutetuksi muutamain toimenpiteiden tarpeellisuuden. Tehän tiedätte, ettei hänellä ole omaisia paitsi joitakuita serkkuja, jotka eivät ole milloinkaan olleet erittäin ystävällisiä. Hän on vallan yksin siellä. Ystäviä hänellä on tosin joukoittain, mutta nykyisin voi vain hyvin läheinen ystävä päästä hänen luokseen. Ja vaikka hän tuntui niin poikamaiselta ja jokainen luuli helposti hänet tuntevansa, niin olen alkanut epäillä, mahtoiko kukaan meistä tuntea oikeata Garthia — hänen syvällä olevaa miehen sieluansa."

Jane kohotti päätään. "Minä tunsin", sanoi hän lyhyesti.

"Niinkö", sanoi tohtori, "vai niin. No, kuten sanottu, tavallisia ystäviä ei voi päästää sisälle. Lady Ingleby, herttaiseen, välittömään tapaansa, oli tullut sinne ilmoittamatta mitään tulostansa. Ilman kamarineitsyttä hän oli lähtenyt matkaan, vain pieni matkalaukku mukanaan, ja ajaa tupsahti portaiden eteen. Robert Mackenzie, paikkakunnan lääkäri, joka on karaistunut naisvihaaja, pelästyi ensin, että hän oli joku Dalin salaa vihitty vaimo. Hän näkyi uskovan, että kaikkien naisten, jotka noin vain ilman muuta saapuvat vuokravaunuissa, täytyy väenväkisin olla senlaatuisia rouvia, joita sangen vähän kaivataan. Minä otaksun, että siellä mahtoi olla hauska kohtaus. Mutta pianhan lady Ingleby vanhan Bobbien hellytti, vähältä piti, ettei tämä hullaantunut — kukapa ei häneen ihastuisi? Mutta eivät he tietysti uskaltaneet päästää häntä Dalin huoneeseen, niin että hänen lohduttajatoimensa lienee supistunut siihen, että hän salli Dalin vanhan emännöitsijän itkeä kauniin olkapäänsä nojassa. Oli melko hullunkurista kuulla kerrottavan siitä, kun tuntee heidät kaikki ja vieläpä paremmin kuin he itse tuntevat toisiansa. Mutta palatkaamme asiaan. Hänellä oli oikein taitava miehinen hoitaja, ja myöskin hänen oma palvelijansa osasi vaalia häntä. Hän ei millään ehdolla huolinut ketään meidän lontoolaisista tutkinnonsuorittaneista sairaanhoitajattaristamme, jotka olisivat tuoneet mukanaan hiukan kodikkuutta ja naisellista hellyyttä hänen sairashuoneeseensa. Hän sanoi, ettei hän kestä naisen kosketusta, ja niin asia jäi. Saatiin kumminkin taitava mieshoitaja. Mutta nyt tultaisiin toimeen ilmankin, ja minä olen pakottanut Garthin suostumaan siihen, että lähetän täältä sairaanhoitajattaren, oman valintani mukaisen. Ei siellä tarvitsisi niin paljon vaalia häntä eikä tehdä muutenkaan tavallisia hoitotöitä — hänen oma palvelijansa pitää kyllä niistä huolen, ja hän tuntuikin olevan huolellinen nuorukainen — mutta hoitajattaren pitäisi olla hänen kanssansa, lukea hänelle, hoitaa hänen kirjeenvaihtonsa — siellä on kokonaisia avaamattomia kirjekasoja, joita pitäisi lukea hänelle — toisin sanoen auttaa häntä jälleen elämään sokeanakin. Tähän tarvitaan sekä taitoa että hienotunteisuutta, ja tänään iltapäivällä minä tein sopimuksen erään mielestäni erittäin sopivan henkilön kanssa. Hän on syntyään säätyläisnainen, on ennenkin hoitanut minun potilaitani ja on hyvin selvillä tällaisten hermosairaitten erikoisista hoitotavoista. Hän on sitä paitsi soma, miellyttävä pikku olento, sellainen hieno nainen, jommoisen Garth varmasti pitäisi mielellään lähellänsä, jos olisi näkevä. Hän oli sitten vasta tarkkasilmäinen ulkonaiseen olemukseen nähden ja kauniiden kasvojen oikea asiantuntija. Minä kirjoitin tohtori Mackenzielle kuvauksen tästä hoitajattaresta, jotta hän tietäisi valmistaa potilastansa tätä vastaanottamaan. Hän lähtee sinne ylihuomenna. Saamme olla kiitollisia, että saimme hänet, sillä hän on ihan ensiluokkainen ja on aivan vastikään päässyt hoitamasta erästä keuhkotautista, joka on paranemaan päin ja määrätty matkustamaan ulkomaille. Kuten huomaatte, Jeanette, kaikki on hyvin päin. — Ja nyt, hyvä tyttöseni, teidän on kerrottava itsestänne minulle, kuuntelen alttiisti. Mutta ensin minä soitan teetä meille, juomme sitä kahden kesken rauhassa täällä. Suottehan anteeksi, että poistun muutamaksi hetkeksi yläkertaan vähän asioimaan Flowerille."

* * * * *

Janesta oli ihan luonnollista, että hän kaatoi teetä tohtorille ja katseli, kuinka kosolta tämä riputti suolaa ohuelle voileivälle ja taittoi sen kaksinkerroin, hyvin säntillisesti, kuten hänellä oli tapana tehdä vähäpätöisinkin työnsä. Hän oli ylimalkaan sangen vähän muuttunut niistä ajoista, jolloin hän parikymmenvuotiaana nuorukaisena, viettäessään loma-aikojaan pappilassa, kävi kartanossa ja usein ilahdutti yksinäistä tyttöä tulemalla teelle hänen kouluhuoneeseensa, jossa heillä sitten tavallisesti, jos he vain jollakin keinoin saivat kotiopettajattaren tiehensä ja voivat jäädä kahden, oli kovin rattoisaa istuessaan tulennoksen edessä roihumatolla paistaen kastanjoita ja keskustellen kaikenmoisista asioista, jotka kumpaakin huvittivat. Jane muisti vielä, miten kirpeätä iloa hän tunsi käännellessään sormin kuumia kastanjoita pesän suussa, ja miten hän kuitenkin aina kiirehti toimittamaan sen työn itse, jottei hänen vieraansa itseään polttaisi. Hän oli aina pitänyt tämän käsistä ja ihaillut niitä. Sormet olivat ruskeat ja hoikat, pehmeästi koskettavat, mutta sentään herkän voimakkaat. Mielellään hän katseli niitä Deryckin teroittaessa hänen kyniään tai piirustellessa merkillisiä kuvioita hänen vihkoihinsa, ja ajatteli usein samalla, miten vastedes, kun tämä toimittaisi vaarallisia leikkauksia, moni ihmiselämä oli niiden taidon ja näppäryyden varassa. Siihen aikaan Deryck oli tuntunut niin paljon häntä vanhemmalta. Ja sitten tuli aika, jolloin hän itse nopeasti kehittyi nuoreksi naiseksi ja he olivat mieleltään samalla tasolla ja tuntuivat samanikäisiltä. Vähitellen, vuosien vieriessä, Jane alkoi pitää itseänsä ystäväänsä vanhempana ja rupesi sanomaan tätä "pojaksi" ikään kuin asiaa tähdentääksensä. Ja sitten tuli — Flower; — ja sekaannuksia. Ja Janen täytyi nähdä hänen kasvojensa laihtuvan ja riutuvan, hänen hiuksiensa ohimoilta harmaantuvan. Ja hän murehti hänen kanssansa, mutta ei uskaltanut näyttää osanottoansa. Viimein kääntyivät tohtorin asiat parhain päin, ja kaikki hyvä näytti koituvan hänen osalleen sekä hänen toimessaan ja suhteissaan ihmisiin että, ennen kaikkea, sydämenasioissansa, joiden johtolangat olivat aina olleet Flowerin somissa käsissä. Ja Jane iloitsi, mutta tunsi olevansa entistä yksinäisempi, kun ei ollut enää toveria yksinäisyydessä. Ja heidän ystävyytensä kesti yhä, Flower otettiin siihen kolmanneksi — vaiteliaaksi, kiitolliseksi kolmanneksi, joka ponnisti kaikkensa oppiakseen siltä naiselta, jonka ystävyys oli hänen miehellensä niin kallisarvoinen, miten onnistua siinäkin, missä hän siihen asti oli ollut puuttuvainen. Ja Janen jalo sydän oli rehellinen ja uskollinen molemmille, vaikka hänen oma yksinäisyytensä vain kasvoi heidän eheän onnensa näkemisestä.