"Jääkö hän eloon?"
"Ei ole syytä toisinkaan otaksua. Mutta riippuu suuressa määrin siitä, mitä lähimpinä kuukausina voidaan poikaparan hyväksi tehdä, tuleeko elämä olemaan hänelle elämisen arvoista. Hänen henkensä on sairaampi kuin hänen ruumiinsa."
Jane riisui käsineensä, nielaisi jotakin ja laski kätensä tohtorin polvelle. "Deryck — minä rakastan häntä."
Tohtori oli ääneti kotvan aikaa, ikään kuin olisi miettinyt tätä oudostuttavaa tunnustusta. Sitten hän nosti hienon, voimakkaan käden polveltansa ja kumartui suutelemaan sitä — miehen kunnianosoitus naisen ylevälle suoruudelle.
"Siinä tapauksessa, ystäväni", sanoi hän, "tulevaisuudella on niin paljon hyvää Garth Dalmainin varalle, että minä luulen hänen tulevan toimeen näöttäkin. — Mutta kaiketikin teillä on paljon minulle kerrottavaa ja tietysti olette myös oikeutettu kuulemaan kaiken, vähäpätöisimmänkin, mitä minä asiasta tiedän. Nyt olemme Wimpole Streetillä. Mennään minun vastaanottohuoneeseeni. Stoddardille on sanottu, ettei millään ehdolla saa häiritä meitä."
Viidestoista luku.
TOHTORI TUTKII.
Tohtorin vastaanottohuone oli kaikin puolin rauhallinen. Jane istui hänen nahkapäällyksisessä nojatuolissaan, jalat jakkaralla, kädet pusersivat sivunojia.
Tohtori istui pöytänsä ääressä kiertotuolissa, jota tavallisesti käytti, siinä kun saattoi yhtäkkiä helposti pyörähtää katsomaan potilasta suoraan silmiin tai myös hälinättä kääntyä ja kumartua pöytänsä yli.
Nyt juuri hän ei katsonut Janeen päin. Hän oli tarkalleen selostanut käyntinsä Castle Gleneeshissa, josta oli palannut vasta edellisenä iltana. Hän oli ollut viisi tuntia Garthin luona. Tuntui sydämellisimmältä kertoa kaikki Janelle. Mutta hän katseli suoraan eteensä puhuessansa, sillä hän tiesi, ettei mikään lopulta pidättänyt Janen kyyneliä, ja hän tahtoi, ettei tämä luulisi hänen niitä huomanneenkaan.