* * * * *
Jane oli pessyt ja puhdistanut itsensä ja oli nyt oikein virkeä, kun seisoi vaununosastonsa ikkunan edessä junan vieriessä Charing Crossille.
Tohtori seisoi aivan hänen ovensa edessä, kun juna pysähtyi, pelkän sattuman vuoksi tietysti, mutta sittenkin Janesta tuntui, että hänen asettumisensa täsmälleen oikealle paikalle pitkällä välisillalla oli niin hänen tapaistaan. Eräs ihaileva naispotilas oli kerran sanonut Deryck Brandista sangen sattuvasti, vaikkakin virheellisesti: "Tiedättehän, hän on aina ihan juuri siinä paikalla." Ja tämän ominaisuutensa vuoksi oli tohtori monelle ollut suureksi avuksi juuri avuntarpeen hetkellä.
Hän tunki kantajien ohi ja tarttui Janen ovenripaan. Seisoessaan ikkunassa tämä tarkasti noita tarmokkaita, laihoja kasvoja, joita nyt valaisi jälleennäkemisen ilo, ja luki lapsuudenystävänsä hyväntahtoisista, luotettavista silmistä pelkkää ystävyyttä ja ymmärtämystä. Hänen takanaan hän näki tätinsä lakeijan ja oman kamarineitsyensä, joka oli hänen poissaolonsa ajaksi saanut paikan herttuattaren luona. Seuraavassa tuokiossa hän oli välisillalla, käsi Deryckin kädessä.
"Kas noin, rakas ystävä", sanoi tämä. "Mainiossa kunnossa, näen minä. Antakaa nyt avaimet tänne. Ei suinkaan teillä ole mitään kiellettyä tavaraa, otaksun minä? Soitin herttuattarelle, että hän lähettäisi jonkun ottamaan teidän tavaroitanne, ja sanoin myöskin, ettei hän odottaisi teitä ennen kuin päivälliselle, sillä tehän juotte tietysti meillä teetä. Niinhän teidän ainakin piti, eikö niin? Tätä tietä. Aidakkeen tälle puolelle. Mikä sohina! Ei kukaan välitä vähääkään säännöistä ja määräyksistä, jokainen vain pyrkii ensimmäisenä vuorolleen. Muilla ihmisillä olisi todellakin aikalailla oppimista rautatieläisten kärsivällisyydestä ja säyseydestä."
Näin koko ajan puhellen tohtori raivasi Janelle tietä tungoksen läpi, avasi siron auton oven, auttoi häntä siihen, istui hänen viereensä, ja niin he kiitivät vinhasti Strandille ja kääntyivät sieltä Trafalgar Squarelle.
"No", sanoi tohtori, "Niagara on suurenmoinen, eikö olekin? Kun ihmiset sanovat minulle: 'Ettekö tuntenut pettymystä Niagaran nähdessänne? Me tunsimme!' — niin minun tekisi mieleni toivottaa, että maa heidän allansa aukenisi ja nielisi heidät, niin minua raivostuttaa. Ihmisten, jotka tuntevat pettymystä Niagaran nähdessään ja vielä puhuvat siitä, ei pitäisi saada tallata tämän maailman kamaraa. Entä, mitä kuuluu 'Pikku äidille'? Maksoi vaivan tutustua häneen, eikö niin? Toivoakseni hän lähetti minulle terveisiä? Entä New Yorkin satama! Sanokaahan, oletteko milloinkaan nähnyt mitään samanveroista kuin näitte sieltä laivalla lähtiessänne auringon laskiessa?"
Jane huoahti äkkiä; sitten hän kääntyi tohtoriin päin silmät kyynelettöminä.
"Eikö ole mitään toivoa, Deryck?"
Tohtori laski kätensä hänen kädelleen. "Hän jää ainaisesti sokeaksi, ystäväni. Mutta elämä ei ole yksinomaan näön vuoksi. Emme saa koskaan sanoa: 'Ei mitään toivoa.'"