Deryck."
Syvä, kyyneletön kiitollisuuden ja helpotuksen huokaus pääsi Janelta.
Hän oli ollut niin yksinäinen.
Sitten hän kääntyi ikkunaan päin. "Hoi! Tänne! Olkaa hyvä ja tuokaa minulle kupillinen kahvia!"
Kahvista hän nyt viimeksi välitti; mutta ei kenenkään mieleen juolahtanut olla tottelematon tohtorille, vaikka hän oli kaukanakin.
Nuori kantaja seisoi kuin vartija yhä Janen vaununosaston ovella ja riensi nyt kiireesti ravintolahuoneeseen sekä ojensi, juuri kun juna lähti liikkeelle, kupillisen höyryävää kahvia ja lautasen, jolla oli voileipiä, ikkunasta sisälle.
"Voi, paljon kiitoksia, hyvä mies", sanoi Jane pannen lautasen istuimelle ja kourien taskuansa. "Tässä on! Te olitte virkku asiamies. Ei, pitäkää vain. Noin väleen toimitetusta kahvista kannattaa maksaa kunnollisesti. Hyvästi!"
Juna lähti ja kantaja katseli sen menoa kyynelsilmin.
Jane istui mukavasti sohvansa nurkassa pidätellen helpotuksen kyyneleitä, jotka pyrkivät puhkeamaan, joi kahviansa ja tunsi siitä suurempaa virkistystä kuin oli pitänyt mahdollisenakaan. Hänkin siis tarvitsi yhtä ja toista. Ei tosin shillinkejä; niitä hänellä oli yllinkyllin. Mutta ennen kaikkea hän tarvitsi juuri nyt viisasta, voimakasta, avuliasta ystävää, eikä hän ollut pettynyt kääntyessään Deryckin puoleen.
Hän luki sähkösanoman toistamiseen ja hymyili. Kuinka hänen tapaistaan muistaa kahvia, ja voi, kuinka hänen tapaistaan tulla asemalle vastaan.
Hän otti hatun päästään ja nojasi sohvan selkämystään. Hän oli matkustanut yötä ja päivää tulisen kiireisesti ja oli viimein ennättänyt Deryckin käden ulottumiin ja Deryckin luotettaviin hoiviin. Hänen sielunsa kamppailu vaimeni; lieventävä rauha tuli sijalle, ja Jane vaipui rauhalliseen uneen. "Teidän taivaallinen Isänne tietää teidän kaikkia näitä tarvitsevan."