Tunnin kuluttua sen lukemisesta hän ajoi pitkää suoraa tietä Kairoon, astui seuraavana päivänä Aleksandriassa laivaan, laski maihin Brindisissä ja oli näin yötä päivää matkustettuaan saanut Englannin rannikon näkyviinsä. Muutaman minuutin kuluttua hän sai astua sille, ja sitten oli enää vain kaksi pysähdystä matkalla. Sillä aloitettuaan paluunsa Jane ei ollut hetkeäkään epäröinyt, mikä oli hänen matkansa määränpää — se huone, jossa hänen rakastamansa miehen siveellinen tarmo, henkinen terveys ja vaistomainen elämässä pysyttäytyminen ankarasti kamppailivat tuskia, pimeyttä ja epätoivoa vastaan.
Janelle oli selvänä, että hänen oli mentävä Garthin luo, mutta hän tunsi olevansa aivan kykenemätön suunnittelemaan, miten se tapahtuisi. Asia oli pulmallinen, sen sanoi hänen selvä ymmärryksensä, vaikka kaipaava syli ja särkevä sydän huusivat: Oi, Jumalani, eikö se ole aivan yksinkertainen? Sokea ja yksin! Minun Garthini!
Mutta hän tunsi, että puolueettoman arvostelun, luotettavamman kuin hänen omansa, oli pulma ratkaistava ja että tie Garthin luo kulki tohtorin vastaanottohuoneen kautta. Niin hän sähkötti Deryckille Pariisista, ja tällä haavaa hänen ajatuksensa pysähtyivät Wimpole Streetille.
Doverissa hän osti sanomalehden ja silmäili sen sivuja kävellessänsä välisillalla odottaen kantajaa, joka oli ottanut huostaansa hänen matka vaippansa ja pienen matkalaukkunsa. Perheuutisten osastosta hän löysi, mitä juuri oli etsinyt.
"Ikävin mielin meidän on ilmoitettava, että taiteilija Garth Dalmainin tila pari viikkoa sitten tapahtuneen vahingonlaukauksen vuoksi yhä vielä on arveluttava. Hän on kotonaan Deesidessä, Aberdeenshiressa. Hänen näkönsä palaamisesta ei ole mitään toiveita, mutta muut vammat ovat paranemaan päin ja minkäänlaisesta aivoviasta ei enää liene pelkoa. Viime päivinä on hänen tilansa kuitenkin huolestuttavassa määrin huonontunut, niin että on katsottu tarpeelliseksi kutsua tohtori Deryck Brand, kuuluisa hermolääkäri, neuvottelemaan silmälääkärin ja paikkakunnan oman lääkärin kanssa. Vilpitöntä surua ja osanottoa tunnetaan seura- ja taiteilijapiireissä, joissa herra Dalmain oli yleisesti tunnettu ja suosittu."
"Ohhoh, suur' kiitost', neiti", sanoi avulias kantaja, kun kouraansa silmättyään huomasi, ettei Janen antama kahdenshillinginraha ollutkaan penninrahoja. Hänellä oli kotona nuori sairas vaimo, jolle oli määrätty vahvistavaa ruokaa ja juuri kun matkustajat alkoivat rynnätä laivasta, oli hän luottavaisesti rukoillut taivaallista Isää, "joka tietää meidän kaikkia näitä tarvitsevan", auttamaan, että jonkun jalomielisen matkustajan silmät osuisivat häneen. Hän tunsi, että häntä todellakin oli "johdettu" tämän vaatimattoman, ruskettuneen ja hartiakkaan neidin luo, joka vain kaukaa nyökkäämällä oli tilannut hänet, kun hän muisti, kuinka vähältä piti, ettei hän totellut erään vähäläntäisen, hätäilevän rouvasihmisen huutoja, jolla oli paljon enemmän kimpsuja ja kampsuja sekä papukaijanhäkki, mutta joka näkyi nyt laskevan ranskalaisia kuparirahoja vaununsa ikkunasta. "Seitsemän ja puoli pencyä kaiken tuon töskän raahaamisesta ei ole paljon, minun mielestäni!" murisi hänen toverinsa, ja Janen nuori kantaja sai kokea kaksinkertaista iloa, hänen uskonsa vahvistui ja hänen altis palvelevaisuutensa palkittiin jalomielisesti.
Sähkösanomapoika kulki junan vieressä tuon tuostakin huutaen: "Jaalosukuinen Jain Champyun." Jane kuuli nimensä ja pisti kätensä ulos ikkunasta.
"Tänne, poikaseni! Se on minulle."
Hän repäisi sen auki. Se oli tohtorilta.
"Tervetuloa kotiin. Palannut juuri Skotlannista. Vastassa Charing Crossilla ja aikaa teitä varten niin paljon kuin haluatte. Juokaa kahvia Doverissa.