"Olkaa hyvä", vastasi herra kohteliaasti. Katsoen sitten tarkemmin Janeen lisäsi hän: "Mutta totta tosiaan, neiti Champion. Mitä teille kuuluu? En tiennyt teidän olevan näillä main."
"Ah, kenraali Lorraine! Kasvot tuntuivat niin tutuilta, mutta en minäkään sentään tuntenut teitä. Kiitoksia, saanko pitää tämän vähän aikaa? Mutta älkää mitenkään minun vuokseni jääkö seurastanne. Kaiketi pian tapaamme."
Jane odotti, kunnes koko seurue oli päässyt näkyvistä eikä sen puhetta eikä nauruakaan enää erottanut. Sitten hän palasi paikalleen, missä oli tuntenut Garthin olleen niin lähellä häntä. Hän katsahti vielä kuun valaisemaan sfinksiin ja suureen pyramidiin.
Sitten hän otti sanomalehden ja avasi sen.
"Sä anna ikivalkeus tee kirkkaaks' silmän sokeus!"
Oli — Garth Dalmain se oli — hänen säteileväsilmäinen Garthinsa —, joka makasi kotonaan kaukana Skotlannissa sokeana, avuttomana ja yksinäisenä.
Neljästoista luku.
DERYCKIN LUOTETTAVASSA HOIDOSSA.
Vähitellen erottuivat Doverin vankat valkoiset kalliot yhä selvemmin, kunnes ne lujana valkoisena muurina kohosivat merestä Englannin eittämättömän kunnon vertauskuvana. "Voimaa ja valkoisuutta", ajatteli Jane kävellessään verkalleen laivan kannella. Kaksivuotisen poissaolon jälkeen hänen sydämensä kaipasi jo synnyinmaata. Sitten hänen silmänsä kiintyivät Doverin linnaan, se oli niin kaunis kevätillan helmenharmaassa valossa. Hänen mielensä läikähti iloiseksi, mutta väleen sen painoi apeaksi kovan iskun veres muisto, ja Jane ummisti silmänsä.
Kaiken kauniin näkeminen kirvelsi hänen sydäntänsä sen jälkeen, kun hän
Mena House-hotellin pylväskatoksessa oli lukenut tuon uutisen.