"En voi käsittää, ettei joku nuori mies olisi innostunut metsästämiseen", sanoi toinen nuorukaisista, joka tähän saakka oli ollut ääneti.
"Mutta käsittäisit, jos olisit tuntenut hänet", sanoi sotilaallinen herra. "Hän oli pelkkää elämää. Ei voinut ajatella häntä kuolevana tai tuottamassa kuolemaa. Ja hän palveli kauneutta kuin jumaluutta. Minä en voi sitä selittää, mutta hänellä oli erikoinen taito saada toinen ihminen näkemään kauneutta sielläkin, missä ei ollut koskaan ennen sitä huomannut. Ja nyt hän, mies parka, ei näe sitä itsekään."
"Onko hänen äitinsä elossa?" kysyi vanhempi nainen.
"Ei, ei ole. Hän on aivan yksin. Lukemattomia ystäviä tietysti. Hän oli seurapiirin suosituimpia henkilöitä ja tervetullut melkein mihin perheeseen tahansa; ei hänen tarvinnut muuta kuin postikortilla ilmoittaa, koska saapui. Mutta ei mitään sukulaisia, luullakseni, eikä hän tahtonut milloinkaan mennä naimisiin. Poika parka! Soisi kai nyt olleensa vähemmän nirso. Hänellä taisi olla kauneimmat neitoset valittavina, useimpina kausina ainakin. Mutta ei huolinut! Vain sydämellistä ystävyyttä. Taide oli hänen morsiamensa. Ja nyt, kuten lady Ingleby kirjoittaa, hän on pimeydessä yksin ja avutonna."
"Voi, puhukaa jostakin muusta!" huudahti neitonen, nousi ja työnsi tuolin tieltään. "Minä tahdon unohtaa koko asian. Se on niin kauhean surullinen. Kuvitelkaa, miltä tuntunee herätä tietämättä, onko yö vai päivä, maata vain pimeydessä ja ihmetellä. Voi, tulkaa ulos ja puhutaan jotakin hauskaa."
He nousivat kaikin ja toinen nuori mies pisti kätensä neitosen käsikoukkuun iloissaan siitä, että mielenliikutus sangen sopivasti aiheutti heidän poistumisensa.
"Rakas, unohda se", sanoi hän hiljaa. "Mennään katsomaan vanhaa sfinksiä kuutamovalossa."
He lähtivät pylväskatoksesta, samoin muukin seura, mutta vanha herra pani Morning Postin pöydälle ja jäi sytyttämään sikariansa.
Jane nousi ja meni hänen luoksensa.
"Sallitteko minun katsoa lehteänne?" kysyi hän kiihkeästi.