Äänekkäästi keskustellen tuli eräs englantilainen matkaseurue ruokailuhuoneesta pylväskatokseen. He olivat saapuneet iltapäivällä ja syöneet muita myöhemmin päivällistä. Tuskin Jane oli heitä edes huomannut. Seurueeseen kuului komea keski-ikäinen rouva ja hänen tyttärensä, kaksi nuorta herraa ja vanhempi, sangen sotilaallisen näköinen herra. Jane ei piitannut mitään heistä, mutta he keskeyttivät sittenkin hänen uneksimisensa, sillä he istuivat viereiseen pöytään ja jatkoivat, perin englantilaiseen tapaan, äänekästä puhettaan, niinkuin ei muita olisi ollutkaan. Pari, kolme muukalaista, jotka myös olivat tyytyväisinä uneksien juoneet kahviaan ja poltelleet savukkeitansa, nousi ja siirtyi rauhallisemmille istuimille palmujen juurelle. Janen teki mieli tehdä samoin, mutta hän istui todellakin liian mukavasti siirtyäkseen toisaalle ja pelkäsi myös menettävänsä suloisen tuntemuksensa Garthin läheisyydestä. Niin hän jäi paikoilleen. Vanhalla herralla oli kädessä kirje ja vastikään Englannista tullut Morning Post. He keskustelivat kirjeessä olleista tiedoista sekä eräästä uutisesta, jonka hän oli ääneen lukenut sanomalehdestä.
"Mies parka! Kuinka surullista!" sanoi vanhempi nainen. "Minä uskon, että hän olisi mieluummin suonut kuolevansa heti paikalla!" huudahti nuori tyttö. "Minä olisin ihan varmaan."
"Älä nyt", sanoi toinen nuorista herroista kumartuen tytön puoleen.
"Elämä on yhtäkaikki ihanaa."
"Niin, mutta sokea!" huudahti nuori tyttö, ääni väristen. "Ihan sokea koko loppuiäksensä! Kauheata!"
"Oliko se hänen oma pyssynsä?" kysyi vanhempi nainen. "Ja kuinka he olivat metsästysretkellä maaliskuussa?"
Jane hymyili kuutamossa melkein kovaa, ankaraa hymyä. Lämmin tunne kaikkea elollista kohtaan, välitön osanotto eläinten, pienimmän sääskenkin elämään oli hänelle samanlaista jumaluudenpalvelusta kuin Garthille kauneudenpalvelus. Hän ei milloinkaan teeskennellyt surua, kun kerrottiin metsästysretkillä tapahtuneista onnettomuuksista. Janesta tapahtui vain oikeudenmukainen rangaistus, kun niihin, jotka menivät kärsimyksiä tuottamaan, sattui, ja kun ne, jotka menivät sykkivää, uutteraa elämää lopettamaan, maksoivat sen omallaan. Hän ei tuntenut sääliä eikä sitä myös teeskennellyt. Niin hän nytkin ankarana hymyili itsekseen, tuumien: "Pari silmää vähemmän tähtäämässä pitkin pyssynpiippua ja estämässä jänöemon hätäistä pyrkimystä kotiin pienokaistensa luo. Kahta kättä vähemmän pudottamassa ilmoihin kohoavaa pientä olentoa verisenä ja kuolemankielissä maahan. Taas pieni pelastuksen mahdollisuus uljaalle kauriille, joka vinhasti kiitää laaksoon toverinsa luo."
Sillä välin sotilaallisen näköinen herra oli asettanut silmälasit nenälleen ja vei tiheään kirjoitetun kirjeen lähelle valoa. "Ei", sanoi hän hetken päästä, "ei enää ole mikään varsinaisten metsästysretkien aika. He olivat vain jäniksiä väijymässä."
"Ampuiko hänkin?" kysyi tyttö.
"Ei", vastasi kirjeen saaja, "ja siksi onnettomuus on vieläkin surullisempi. Hän oli jo vuoden tai pari ollut metsästämättä. Ei hän ollut koskaan siitä oikein pitänyt, sillä hän rakasti niin kovin elämän kauneutta ja kammoksui kuolemaa, oli se sitten minkä tapaista tahansa. Hänellä oli kaunis maatila Pohjois-Skotlannissa ja hän oli siellä maalaamassa. Hän sattui näkemään, kun muutamat miehet ampuivat jäniksiä ja pitelivät erästä haavoittunutta hänen mielestänsä raakamaisesti. Hän hyppäsi aidan yli nuhtelemaan ja myös pelastamaan eläinparkaa sen enemmistä tuskista. Ja silloin se tapahtui. Eräs miehistä, luultavasti säikähdyksissään, laukaisi pyssynsä. Panos osui muutaman jalan päässä olevaan puuhun, mutta osa myös häneen. Mutta ei toki koko panos. Kasvoissa on ainoastaan naarmuja ja aivot ovat vallan vahingoittumattomat. Mutta haulit puhkaisivat verkkokalvon, ja näkö on toivottomasti mennyttä."
"Se oli onneton sattuma", sanoi nuori herra.