"Kirkas on yö: — oi, tällaisna yönä, kun tuuli puita hyväileepi hiljaa ja värähdä ei lehtikään — —"
Oi, suuri runoilija tiesi, mitä tunteiden muisto vaikuttaa sydämeen.
Ensinnäkin Garthin ääni oli kaikkialla laulavinaan:
"Sä anna ikivalkeus, tee kirkkaaks' silmän sokeus!"
Ja taivaan tummasta sinestä sekä hopeanhohtoisesta valosta olivat Garthin hellät, ihailevat silmät katselevinaan häntä. Jane sulki omansa nähdäkseen ne paremmin. Tänä iltana ei hän arastellut niitä, ne olivat niin täynnä rakkautta.
Ei rahtuakaan mitään arvostelevaa ollut niissä. Voi, oliko hän tehnyt hänelle vääryyttä pelätessään tulevaisuutta? Hänen sydämensä tuntui tänä iltana niin luottavaiselta, uskaliaalta sekä itseensä että Garthiin nähden. Hänestä tuntui, että jos Garth olisi ollut siellä, olisi hän voinut lähteä hänen kanssaan ihanaan kuutamoon, istua jollekin vanhalle kivelle ja sallia hänen polvistua hänen eteensä ja katsoa ja yhä katsoa häneen tutkivalla tavallaan niin tarkoin ja kauan kuin häntä halutti. Kun hän näin hengessään näki nuo rakkaat silmät, ei niissä ollut mitään arastuttavaa. Hän tunsi, miten olisi sanonut: "Garth, sinun minä olen kokonaan, katso niin paljon kuin haluat. Sinun tähtesi olisin suonut kasvojeni olevan kauniit, mutta jos sinä, oma rakkaani, näinkin pidät niistä, niin miksi kätkisin ne sinulta?"
Mikä oli vaikuttanut tämän mielenmuutoksen? Oliko Deryckin määräys tehnyt tehtävänsä? Oliko tämä nyt oikeampi käsityskanta kuin se, joka kieltäymystä ja sieluntuskia vaatimalla oli pakottanut hänet tekemään päätöksensä? Sen sijaan, että lähtisi kulkemaan pitkin Niiliä ja sitten Konstantinopoliin ja Atenaan, astuisiko hän laivaan, joka seuraavana päivänä lähti Aleksandriasta, ennättäisi viikossa Lontooseen, pyytäisi Garthia luoksensa, tunnustaisi kaikki hänelle ja antaisi hänen ratkaista heidän tulevaisuutensa?
Janen ei juolahtanut mieleenkään epäillä, ettei Garth yhä häntä rakastaisi. Vain kun hän ajattelikin, miten kutsuisi Garthin luoksensa ja kertoisi suoran totuuden, oli tämä jälleen olevinaan niin lähellä häntä, että hän saattoi tuntea hänen kätensä vyötäisillänsä ja hänen päänsä sydämellänsä. Ja nuo rakkaat säteilevät silmät! Oi Garth, Garth!
"Yksi asia on minulle selvinnyt tänä iltana", ajatteli Jane. "Jos hän vielä kaipaa minua, haluaa minut — niin en voi kauemmin elää kaukana hänestä. Minun täytyy mennä hänen luoksensa." Hän avasi silmänsä ja katsoi sfinksiin. Parissakymmenessä sekunnissa hän kertasi mielessänsä koko syittensä ja vastasyittensä pitkän sarjan, mikä Shenstonessa oli saanut niin ratkaisevan vallan. Sitten hän sulki silmänsä uudelleen ja risti kätensä povelleen.
"Kyllä uskallan", sanoi hän, ja voimakas ilo syttyi hänen sydämeensä.