"Rakas ystävä", sanoi hän, "antakaa anteeksi, jos tunnuin kovin välinpitämättömältä. Ajattelen vakavasti asiaanne ja olen altis kaikin tavoin teitä palvelemaan. Sallikaa minun tehdä muutamia kysymyksiä. Mitenkä te saitte Dalmainin uskomaan, että tämmöinen seikka voittamattomasti esti teitä menemästä naimisiin?"
"En minä sitä syyksi sanonutkaan."
"Millä perusteella te sitten hylkäsitte hänet?"
"Minä kysyin, kuinka vanha hän oli?"
"Jane! seisoessanne siinä hänen vieressään kuorissa, jonne hän oli tullut saamaan teidän vastaustanne?"
"Niin. Se tuntui kauhealta, kun sitä perästäpäin ajattelin. Mutta se vaikutti."
"Sitä minä en epäile. Entä sitten?"
"Hän sanoi olevansa kahdenkymmenenseitsemän. Minä sanoin olevani kolmenkymmenen, näyttäväni kolmenkymmenenviidenvuotiaalta ja tuntevani olevani neljänkymmenen. Sanoin vielä lisäksi, että vaikka hän oli kahdenkymmenenseitsemän, hän näytti yhdeksäntoistavuotiaalta ja tunsi ihan varmasti usein olevansa vain yhdeksänvuotias."
"No, ja —?"
"Sitten minä sanoin, etten voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa."