"Sanokaahan minulle, rakas Jeanette", lausui tohtori, "mitä nyt aiotte tehdä."
"Tehdäkö?" vastasi Jane. "Lähden tietysti suoraapäätä Garthin luo. Pyydän ainoastaan, että te neuvoisitte minulle, kuinka olisi parasta ilmoittaa hänelle minun tulostani, ja sanoisitte, voiko sen aiheuttamasta mielenliikutuksesta olla vaaraa hänelle. En sitä paitsi halua, että lääkäri tai sairaanhoitajatar kukaties estää minut pääsemästä hänen luoksensa. Minun paikkani on hänen luonansa. En pyydä elämältä muuta kuin saada olla hänen luonansa. Mutta sairaanhoitajattaret saattavat olla itsepintaisia, ja kiista sellaisissa olosuhteissa olisi sietämätöntä. Teidän sähkösanomanne päästäisi kaikesta."
"Niin kyllä", sanoi tohtori hitaasti. "Minun sähkösanomani avaisi epäilemättä teille Garth Dalmainin sairashuoneen oven. Ja kun olisitte siellä, mitä sitten?"
Kuvaamattoman hellä hymy ilmestyi Janen huulille. Tohtori näki sen, mutta käänsi pois katseensa. Ei hän eikä kukaan muukaan mies saanut nähdä sitä. Silmät, joiden olisi pitänyt se nähdä, olivat ainiaaksi sokeat.
"Mitä sitten, Deryck? Sen sanoo rakkaus sitten. Kaikki esteet häviävät, ja Garth ja minä saamme olla yhdessä."
Tohtori järjesti sormenpäänsä vastatusten perin täsmällisesti, ennen kuin hän mitään virkkoi. Kun hän sitten puhui, oli hänen äänensä hyvin tyyni ja ystävällinen.
"Voi, Jane", sanoi hän, "sellainen on naisen näkökanta. Se on varmasti yksinkertaisin ja kukaties oikeinkin. Mutta Garthin sairasvuoteen ääressä joudutte miehen näkökannan kanssa vastakkain, ja minä pettäisin luottamuksenne, ellen sitä nyt jo selvittäisi. Miehen kannalta teidän oma järjetön menettelynne kolme vuotta sitten on saattanut teidät melkein mahdottomaan asemaan. Jos te nyt menette Garthin luo ja ilman muuta tarjoatte rakkautenne hänelle — saman aarteen, mitä hän turhaan pyysi kolme vuotta sitten — otaksuu hän tietenkin, että nyt tarjoamanne rakkaus on pääasiallisesti sääliä, ja Garth Dalmain ei ole mies, joka tyytyy sääliin toivomansa rakkauden sijaan. Eikä hän liioin sallisi kenenkään naisen — kaikkein vähimmän juuri naisihanteensa — liittyvän häneen, nyt sokeana, ellei hän olisi varma, että tämä liittyminen on naisen suurin ilo. Kuinka saattaisitte otaksua, että hän voisi uskoa näin olevan, kun hylkäsitte hänet, lähetitte luotanne silloin, kun hän täytti kaiken, mitä naissydän saattoi toivoa. Jos te taas selitätte hänelle, kuten epäilemättä aiotte tehdä, hylkäämisenne syyn, on hänen vastauksensa oleva: 'Ette voinut luottaa rakkauteeni, kun olin näkevä. Nyt, kun olen sokea enkä enää kykene todistamaan uskollisuuttani, nyt te tulette luokseni. Ei pakko ole hyveen todiste. En voi milloinkaan tuntea omistavani teidän täyttä luottamustanne, sillä tehän tulitte luokseni vasta sitten, kun onnettomuuteni vuoksi ei enää ollut omassa vallassani joko tehdä kuten pelkäsitte tai sitten todistaa olevani parempi kuin luulitte.' Rakas tyttö, sellaisilta näyttävät asiat miehestä, omani mukaan päätän Garthin kannan, enkä erehtyne, sillä, minun täytyy se tunnustaa, hän on voimakkaampi mies kuin minä. Jos minä olisin ollut hänen sijassansa kirkossa silloin, olisin heittäytynyt jalkoihinne ja koettanut hellyttää teitä. Garth Dalmainin mielenlujuus oli vallan yletön, kun hän noin sanallakaan vastustamatta kääntyi ja meni sen tähden, että nainen, joka edellisenä iltana oli tavallaan jo tunnustanut hänet omaksensa, seuraavana aamuna hylkäsi hänet vähäpätöisen ikäeron vuoksi. Pelkään, ettei voi otaksua hänen ajattelevan toisin nykyisestä tilanteesta."
Janen kalpeiden kasvojen säikähtynyt ilme koski Deryckin sydämeen.
"Mutta, Deryck — hän rakastaa —"
"Juuri siksi, että hän rakastaa, rakas tyttö, vaatii hän teiltä kaikkein parasta, eikä hän vähempään voi tyytyä."