Jane hymähti. "Päinvastoin vertaus miellyttää minua", sanoi hän.
"Mutta te olitte paljon muutakin hänelle. Te olitte hänen naisihanteensa. Hän luotti teidän voimaanne ja hellyyteenne, teidän armauteenne ja vilpittömyyteenne. Särjitte hänen ihanteensa, petitte hänen luottamuksensa. Tämä haaveellinen ja valikoiva taiteilijaluonne, joka kuluttamattomin voimin kykeni uskollisesti ja hellästi rakastamaan, oli löytänyt sataman teidän rakkaudestanne, mutta kahdentoista tunnin kuluttua te ajoitte hänet jälleen tuuliajolle. Jane — te teitte rikoksen. Sen miehen suurenmoinen henkinen tarmo näkyy siitä, millä tavoin hän sen kesti. Hänen taiteellinen kehityksensä ei pysähtynyt. Hänen parhaat teoksensa valmistuivat sen jälkeen. Ei hän kiihdyksissään, omaa tuskaansa ilkkuaksensa, tehnyt mitään kevytmielistä liittoa, eikä myös, vain teitä uhmataksensa, nainut rikkautta ja etuja, rakkautta kun puuttui. Hän olisi voinut tehdä kummatkin — toisen tai toisen, tarkoitan. Ja kun minulle nyt selviää, mitä kaikkea tuo eilen näkemäni mies parka on jo saanut kestää teidän tähtenne! Hän taistelee niin uljaasti pimeydessänsä ja, päätänsä tyynyllä käännellen, riutuneilla kasvoilla heikko toivon kajastus, itseänsä lohduttelee: 'Sun ohjaukses' turvan tuo'. — Jane, jos olisitte mies, niin totisesti minä teitä suomisin."
Jane nytkähdytti olkapäitään ja kohotti päätään, hän sai hiukkasen takaisin entistä mielenlujuuttaan.
"Hyvä ystävä, olette jo pehmittänyt minua kelpo lailla. Niin pehmittävät vain rehellisen suuttumuksen sanat. Ja nyt tuntuu helpommalta: — Minun on kai vielä kerrottava, että yhtäkkiä, seisoessani suuren pyramidin huipulla, näin asiat toisessa valossa. Muistatteko sitä näköalaa selvine rajaviivoineen? Toisella puolella virta ja vihannuus, kasvillisuus ja hedelmällisyys, todellinen 'yrttitarha'; toisella puolella laajaa tasamaata silmän kantamattomiin, kultainen, taivaanrannalle ulottuva vapaus, mutta ei kasvillisuuden merkkiäkään, ei viljelyksen toivoa, ainoastaan karu, hedelmätön erämaa. Se oli mielestäni oiva kuva omasta nykyisestä elämästäni. Garthin rakkaus kun olisi virran tavoin sitä kostuttanut, olisi se muuttanut sen oikeaksi 'Herran yrttitarhaksi'. Vähemmän olisi ollut vapautta, mutta poissa myös yksinäisyys. Ja lopultakin, vapaus, joka merkitsee yksinomaan itseänsä varten elämistä, käy ajan mittaan taakaksi. Sitten selvisi minulle myös, että olin tuominnut hänetkin samanlaiseen erämaanelämään. Menin vanhan sfinksin luo ja kysyin neuvoa. Sen rauhalliset, viisaat silmät, jotka näkevät tulevaisuuteen, olivat sanovinaan, 'Se vain elää, joka rakastaa.' Samana iltana päätin jättää sikseen koko Niilin matkani, palata kotiin, lähettää sanan Garthille, tunnustaa kaiken hänelle ja pyytää, että aloittaisimme elämän uudelleen juuri siitä, mihin kolme vuotta sitten kuutamoiltana sen Shenstonen pengermällä keskeytimme. Kymmenen minuuttia siitä, kun olin tehnyt päätökseni, kuulin hänen onnettomuudestansa."
Tohtori varjosti kädellään kasvojansa. "Ajan pyörä", virkkoi hän hiljaa, "pyörii aina eteenpäin, taaksepäin ei milloinkaan."
"Kyllä, Deryck, kyllä joskus", huudahti Jane. "Te ja Flower tiedätte, että se joskus pyörii niinkinpäin."
Tohtori hymyili surumielisesti, mutta hellästi. "Tiedän kyllä", vastasi hän, "mutta poikkeus vain vahvistaa säännön." Sitten hän äkkiä jatkoi: "Mutta teihin nähden parantaa asiaa epäilemättä paljon se, että te jo ennen kuin kuulitte Dalmainin sokeudesta itsellenne tunnustitte olleenne väärässä ja myös päätitte luottaa häneen."
"En tiedä, oliko minulle niinkään selvänä, että olin tehnyt väärin, mutta varmasti tiesin, etten voinut kauemmin elää ilman häntä ja siksi olin valmis uskaltamaan mitä tahansa. Ja nyt tietysti, kun poika raukkaani on kohdannut tällainen onnettomuus, on kaikki epäileminen ja empiminen mennyttä, asia on siltä kohdalta nyt aivan yksinkertainen."
Tohtori katsoi Janeen kohottaen äkkiä tasaisia kulmakarvojaan. "Aivan yksinkertainen?" sanoi hän.
Kun Jane näytti olevan tyytyväinen sanoihinsa eikä edes yrittänyt sen paremmin selittää niitä, nousi tohtori ja kohensi valkeata, jääden mietteisiinsä seisomaan sen eteen. Kun hän jälleen istuutui, oli hänen äänensä hyvin rauhallinen, mutta hänen sanontansa niin eloisaa, että Jane sen erikoisesti huomasi. Hän tunsi, että heidän keskustelunsa nyt oli tullut taitteeseen.