SISAR ROSEMARY GRAY.
Sisar Rosemary Gray saapui Gleneeshiin. Kun hän matkalaukkuineen oli jäänyt erään sivuradan välisillalle, tuntui hänestä, kuin olisi hän siihen pilvistä pudonnut, jättänyt oman maailmansa ja oman itsensäkin jonnekin kaukaiseen kiertotähteen.
Auto odotti aseman edessä, ja hetkisen hän pelkäsi, että ohjaaja kunnioittavasti tervehtimällä ilmaisisi tunteneensa hänet. Mutta tämä mies oli yhtä jämeä ja turta kuin mikä muu auton osa ainakin eikä kiinnittänyt huomiota enemmän häneen kuin hänen matkalaukkuunsakaan. Sairaanhoitajatar ja tämän matkalaukku, molemmat vain matkatavaroita, jotka hänen oli määrä toimittaa Gleneeshiin. Sfinksin kaltaisena hän tuijotti nahkaisen lakinlippansa alta suoraan eteensä, hitaan ja juhlallisen asemamiehen auttaessa Janea ja hänen matkalaukkuansa autoon. Kun Jane oli antanut kantajalle kolme penceä, koettaen tunnollisesti suorittaa maksunsakin matkalaukun mukaisesti, teki ohjaaja, sanaa virkkamatta, toisella jalallaan ja käsillään aivan koneellisen liikkeen ja auto kiiti asemalta vuoristoon päin.
Kohti tuoksuvia kanervikkoja ja harmaita kallioita, penikulmanlaajuisia nummia, taivasta ja yksinäisyyttä. Voimakkaammin kuin milloinkaan ennen tunsi Jane siirtyneensä toiseen maailmaan. Ja niin mitätön pikkuseikka kuin se, että joku palvelija ei tavalliseen tapaan hyvin kunnioittavasti tervehtinyt häntä, herätti hänessä onnistumisen toiveita, luottamustakin onnistumiseen.
Hän oli usein kuullut puhuttavan Garthin vanhasta linnasta, joka oli perintöä äidin puolelta, mutta ei hän sittenkään ollut odottanut tämän veroista ihanuutta, ei näin juhlallista linnatietä eikä porttiholvia. Kun he vinhasti nousivat ylämäkeä ja harmaat tornit tulivat näkyviin, taustana ylhäällä ja alhaalla laajat, uhkeat havumetsät, soi Janen korvissa Garthin poikamainen, elämäniloa uhkuva ääni, kun hän puhui Overdenessa setripuun alla: "Toivoisin teidän näkevän Castle Gleneeshin. Te nauttisitte pengermän näköalasta ja metsästä ja nummista." Ja sitten hän oli nauraen selittänyt kutsuvansa luoksensa "hienoja vieraita" hänkin ja herttuattaren suojin. Silloin oli Janekin luvannut tulla sinne. Ja nyt oli hän, kaiken tämän ihanuuden omistaja, sokea ja avuton, ja Jane itse ajoi hänelle ja kaikille muillekin tuntemattomana Gleneeshin komeasta porttiholvista sisään jonkinmoisena sairaanhoitajatar-yksityiskirjurina. Jane oli sanonut Overdenessa: "Niin, kutsukaa, ja saadaan nähdä kuinka käy." Näin oli käynyt. Mutta miten oli käyvä vastedes?
Simpson, Garthin palvelija, oli vastassa ovella, ja taas oli yksi mahdollinen vaara onnellisesti ohi. Kolme vuotta sitten ei hän vielä ollut Garthin palveluksessa eikä nähtävästi tuntenut Janea ulkonäöltä. Jane katseli ympärilleen vanhassa hallissa, pitämättä kiirettä, aivan maalaisherraskartanoon ensi kertaa saapuneen talon ystävä tapaan. Hän tarkasteli suurta, erikoista tulisijaa ja komeita hirvensarvia, joita oli korkealla seinillä. Mutta sitten hän huomasi, että Simpson, itse jo puolivälissä leveitä tammiportaita, odotti, että sairaanhoitajatar hieman kiirehtisi. Niin tämä tekikin, ja portaiden yläpäässä tuli vanha Margery vastaanottamaan. Ilman batistimyssyä, mustaa satiiniesiliinaa ja lavendelinvärisiä nauhojakin Jane olisi tuntenut Garthin hoitajan, emännöitsijän ja äidillisen ystävän. Silmäys vakaviin, ystävällisiin kasvoihin, ryppyisiin mutta ruusuisiin — vanhuuden ja täydellisen terveyden kauniiseen yhtymään — riitti. Ei voinut erehtyä älykkäistä kirkkaista, pinnan allekin helposti näkevistä silmistä. Hän vei Janen tämän omaan huoneeseen koko ajan ystävällisesti ja arvokkaasti puhellen ja koettaen kaikin tavoin toivottaa hänet tervetulleeksi ja saada hänet tuntemaan, että hän voi siellä olla aivan kuin kotonaan silti unohtamatta synkkää surua, mikä lepäsi talon yllä ja teki tulijankin siellä tarpeelliseksi. Joka lauseen lopussa hän mainitsi häntä 'sisar Grayksi', äänen hieman kohotessa ja r:n sorahtaessa, mikä ihan liikutti Janea. Hänen teki mielensä sanoa: "Rakas vanha ystävä! Kuinka onnellista saada olla teidän kanssanne samassa talossa!" Mutta samassa hän muisti, että niin olisi jalosukuisen neiti Jane Championin käynyt sanominen, sehän olisi ollut vain Margerya imartelevaa alentumista hänen puoleltaan, mutta sisar Rosemary Grayn suusta se olisi tuntunut aivan liian tungettelevalta. Sen tähden hän meni vallan nöyrästi Margeryn perässä häntä varten järjestettyyn somaan huoneeseen, ihaili huonekalukangasta, vastaili kyselyihin yöllisestä matkastansa ja selitti, että hän olisi sangen kiitollinen aamiaisesta, mutta vielä kiitollisempi, jos hänen sopisi sitä ennen kylpeä.
Ja nyt Jane oli sekä kylpenyt että syönyt aamiaisenkin. Hän seisoi ikkunansa ääressä katselemassa suurenmoista näköalaa ja odotellen lääkäriä, jonka sitten piti viedä hänet Garthin huoneeseen.
Hän oli pukenut yllensä uusimman ja ohjesääntöjen mukaisimman ammattipukunsa, sinisen pumpulihameen, jossa oli valkoinen kaulus ja valkoiset kalvosimet, ja suuren valkoisen olkanauhallisen esiliinan. Hänellä oli myös pukeva päähine, jota siinä laitoksessa käytettiin, missä hän aikoinaan oli harjoitellut. Ei hän tosin aikonut sittemmin päähinettä käyttää, mutta tohtori Mackenzien varalta hän tahtoi tänä aamuna olla yksityiskohtia myöten niin asianmukainen kuin suinkin. Hänellä oli muuten kiusallinen vaisto siitä, että hän tässä perin vakaanyksinkertaisessa puvussa näytti tavallista pitemmältä huolimatta kumipohjaisten kenkiensä matalista koroista. Hänen täytyi vain toivoa, että Deryckin otaksumat tohtori Mackenzien huomionteoista osoittautuisivat oikeiksi. Kaukana, laaksosta valkeana nauhana kiemurtelevalla tiellä hän näki korkeiden gig-kärryjen ajavan aika vauhtia. Joku herra istui niillä, takana kyytipoika. Nyt oli hetki tullut.
Jane polvistui ikkunan ääreen ja rukoili voimaa, viisautta ja rohkeutta. Hän ei saanut selvää näkemystä mistään. Hän oli ajatellut niin paljon ja niin herkeämättä, että hänen henkinen näkönsä oli aivan sumentunut. Garthinkin rakkaiden kasvojen piirteet olivat häipyneet hänen mielestänsä, hän ei saanut niitä selviksi, vaikka kiihkeästi ponnisti. Selvää oli hänelle sillä hetkellä ainoastaan, että muutaman minuutin kuluttua hänen oli mentävä huoneeseen, missä Garth makasi. Hän saisi nähdä kasvot, joita ei ollut nähnyt sen jälkeen kuin he olivat yhdessä seisoneet alttariaitauksessa — kasvot, joilta katosi iloinen luottamus ja sijaan tuli hyytävä pettymys. "Ah, armollasi virvoita." Pian hän saisi nähdä nuo rakkaat kasvot, mutta Garth, sokea, ei näkisi hänen kasvojaan, ja hänen oli siis helppoa uskotella hänelle olevansa kuka tahansa.
Kärryt olivat ennättäneet viimeiseen tienmutkaan, eikä ikkunasta voinut nähdä niiden saapumista pääportaiden eteen.