Jane nousi ja seisoi odottaen. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä kaksi lausetta hänen ja Deryckin keskustelusta. Hän oli sanonut: "Saanko minä milloinkaan voimaa siihen?" Ja Deryck oli vakavana vastannut: "Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa, riittää teillä kyllä voimaa."
Oveen koputettiin. Jane astui huoneen poikki ja avasi.
Simpson seisoi kynnyksellä.
"Tohtori Mackenzie odottaa kirjastossa."
"Olkaa hyvä ja opastakaa minut sinne", sanoi sisar Rosemary Gray.
Kahdeksastoista luku.
NUMMIEN NAPOLEON.
Uunin edessä karhuntaljalla, selin tulennokseen, seisoi tohtori Robert Mackenzie, jota tuttavien kesken mainittiin "tohtori Robiksi" tai "vanhaksi Robbieksi" aina sen mukaan, kuinka likeinen tuttava puhuja oli.
Janen ensi vaikutelma tohtorista oli: lyhyt, tanakka mies, yllä hylkeennahkaliivit, jotka lienevät nähneet parempiakin päiviä, ja kulunut, ohut päällysnuttu, tarpeeksi avara kolmellekin hänenmoisellensa, asento napoleonimainen — lyhyet lenkosääret harallaan, käsivarret ristissä rinnalla, olkapäät koholla — niin että olisi luullut vielä ylempänä näkevänsä norsunluunvalkean ihon, roomalaisen nenän, ylpeän suun ja ohuet huulet, joiden puserruksesta luki itsetietoista voimaa. Mutta päinvastoin olivatkin kasvot ruskeat ja pisamaiset, nenä pirteästi pystyssä taivasta kohti, leuka lihava ja punakka ja viikset punertavat, riippuvat. Ainoastaan silmät vetivät huomiota puoleensa, terävät, siniset silmät, jotka joutuivat melkein tykkänään piiloon tuuheiden, punertavien kulmakarvain alle, kun hän ne tutkivasti suuntasi johonkin, ja erottuivat vain pieninä sinisinä valopilkkuina.
Tuskin oli Jane ollut tohtorin kanssa pariakaan minuuttia, kun hänelle jo oli selvillä, ettei tämä syvästi jotakin miettiessään lainkaan tarkannut ruumistansa, joka siten saattoi suorittaa mitä omituisimpia tekoja aivan itsetoimivasti, niin että hänen ystävänsä olivat huomauttaneet: "Robbie pureskelee rikki tusinoittain hyviä kynänvarsia, sillä aikaa kun tohtori Mackenzie harkitsee jotakin erinomaista reseptiä."