Janen astuessa sisään hän luki erästä kirjettä, jonka Jane ihan vaistomaisesti tiesi olevan Deryckiltä, eikä kohottanut heti silmiänsä siitä. Kun hän sitten katsoi ylöspäin, huomasi Jane, kuinka hän aivan silminnähtävästi hätkähti hämmästyksestä. Hän avasi suunsa puhuakseen, ja Janen mieleen muistui väkisinkin kesy kultakala Overdenessa, joka kohosi pinnalle aina, kun herttuatar heitti veteen leivänmurusia. Tohtori sulki taas suunsa sanaakaan virkkamatta ja rupesi uudelleen tutkimaan Deryckin kirjettä. Jane tunsi olevansa leivänmurunen tai oikeammin sanoen kameli, jota tohtorin oli sangen vaikea niellä.
Jane odotti kunnioittavan ääneti, ja Deryckin sanat tyynnyttivät hänen levottomia ajatuksiansa. "Gaeliläisen aivot toimivat hitaasti, vaikka ylen varmasti. Hänestä on oleva perin selvää, että minä vasta olen vaivainen naistentuntija."
Vihdoin matolla seisova pieni mies kohotti katseensa Janen silmiin — ja voi, korkealle hänen täytyi se kohottaakin!
"Sisar —? Sairaanhoitajatar —?" kysyi hän, ja Janesta hänen tutkivat silmänsä näyttivät heinäsuovaan pudonneilta sinisen porsliinin sirpaleilta.
"Rosemary Gray", vastasi Jane nöyrästi ikään kuin äänellänsä niiaten. Hänestä tuntui siltä kuin olisivat he olleet Overdenessa jonkin seuranäytelmän harjoituksissa ja herttuatar olisi koputtanut kepillään lattiaan sanoen, että oli puhuttava selvemmin eikä oltava niin saamattomia. "Jaha", sanoi tohtori Mackenzie, "aivan oikein." Hän tuijotti erääseen nurkkamattoon, meni sitten poikki huoneen ja noukkasi sieltä mattohuiskasta irtautuneen varvun, palasi takaisin uuninedusmatolle ja tutki tarkasti varpua, pisti toisen pään hampaittensa väliin ja rupesi pureskelemaan sitä.
Jane mietti, miten oli sopivinta menetellä tämmöisessä tapauksessa, kun tohtori ei istu eikä itse liioin pyydä sairaanhoitajatarta niin tekemään. Hän toivoi, että olisi kysynyt sitä Deryckiltä. Mutta tuskinpa tämä olisi osannut valaista asiaa, sillä itse hän aina ensimmäiseksi sanoi hoitajattarille: "Hyvä sisar se ja se, istukaahan, olkaa hyvä. Ihmisten, joiden on pakosta seisottava niin paljon, täytyisi tottua ottamaan mukava istuinsija heti, kun vain suinkin on mahdollista."
Mutta lyhyt, tanakka herrasmies uuninedusmatolla ei ollut Deryck. Niin Jane jäi siis huomaavaisena seisomaan ja katseli, kuinka varpu viipotti ylös ja alas ja lyheni vähä vähältä. Kun se lopulta tykkänään katosi, puhui tohtori Robert Mackenzie jälleen.
"Jaha, te olette siis jo saapunut, sisar Gray", sanoi hän.
"Tosiaan, skottilaisen aivot toimivat hitaasti", ajatteli Jane, mutta oli kiitollinen, kun tohtorin äänestä huomasi, että tämä hyväksyi hänet. Deryck oli oikeassa; mikä helpotus, ettei hänen tarvinnut tuolle kummalliselle herralle uskoa heidän petossuunnitelmaansa.
"Niin, herra tohtori, täällä minä nyt olen", virkkoi hän. Jälleen vaitiolo. Palanen varpua ilmestyi näkyville uudelleen ja katosi jälleen, ennen kuin tohtori Mackenzie sanoi mitään.