"Olen iloinen, että tulitte, sisar Gray."
"Minäkin olen iloinen, että nyt olen täällä", vastasi Jane vakavasti, melkein odottaen kulissien takaa kuulevansa herttuattaren hyvillään naurahtavan: "Ha ha!" Näytelmä oli jo menossa.
Mutta yhtäkkiä hänelle selvisi, että tohtorin ajatukset olivat jossakin muualla. Eivät ne olleet hänessä ensinkään. Mutta seuraavassa tuokiossa ne siirtyivät häneen, ja kaksi tuuheiden kulmakarvain alista pilkettä hipoi häntä pitkin nopeaan ja valaisten kuin valonheijastajat. Tohtori Mackenzie rupesi puhumaan kiireisesti, sorahdutellen verrattomasti r:äänsä.
"Minun ymmärtääkseni, neiti Gray, olette tullut tänne pitämään enemmän huolta potilaan hengestä kuin ruumiista: Älkää suotta vaivautuko selittämään. Se on tohtori Deryck Brandin tarkoitus, hän määräsi sairaanhoitajattaren pääasiallisesti seuraksi potilaalle ja teki sopimuksen teidän kanssanne. Minä hyväksyn täysin hänen määräyksensä ja, sallikaa minun sanoa, todella ihaillen ihmettelen sen kokoonpanoa."
Jane kumarsi ja mietti, miten huvittavaa tämä olisi ollut herttuattaresta. Minkämoinen sietämätön pikkuolento! Janella oli aikaa näin miettiä sillä aikaa kuin tohtori meni pöydän luo, kumartui ja tarkasti pöytäliinassa olevaa vanhaa mustepilkkua. Sitten hänen silmäänsä sattui myös sen lähellä oleva steariinipilkku, sen hän irroitti peukalonsa kynnellä, vei varovaisesti pesään ja asetti sen hiilelle. Hän katseli sen sulamista, sirisemistä ja liekehtimistä, kiinnittäen siihen koko huomionsa; sitten hän kääntyi Janen puoleen ja kohtasi tämän raivostuneen katseen.
"Ja nyt minä luulen, ettei minulla ole paljonkaan sanomista hoitotavasta, neiti Gray", lausui hän lopuksi tyynesti. "Te olette arvatenkin saanut tarkat määräykset tohtori Deryckiltä itseltään. Tärkeintä tällä haavaa on, että saadaan potilaan mieli kääntymään häntä ympäröivään elämään. Äkkiä sokeiksi tulleiden vaarana on juuri se, että he ovat sangen taipuvaisia elämään vain yksinomaan omassa sisäisessä maailmassansa, muistojen ja mielikuvien maailmassa — muuten ainoa maailma todellakin, missä he voivat nähdä."
Jane teki nopean hyväksymistä ja mielenkiintoa ilmaisevan eleen. Ehkäpä hänellä lopultakin oli jotakin hyödyllistäkin opittavana tältä omituiselta skottilaiselta. Kunpa vain saisi hänen huomionsa pois mattojen roskista ja pöytäliinojen steariinipilkuista! "Niin", sanoi hän. "Kertokaa minulle enemmän siitä."
"Sama vaikeus on meillä juuri herra Dalmainiinkin nähden. Näyttää ihan mahdottomalta saada häntä kiinnostumaan yleensä maailman menoon. Hän kieltäytyy ottamasta vastaan vieraita; hän ei tahdo edes kuulla luettavan kirjeitänsä. Tuntikausiin hän ei virka sanaakaan. Ellette kuulisi hänen puhuvan minulle tai kamaripalvelijalle, luulisitte, että potilas on menettänyt sekä näkönsä että puhelahjansa. Jos hän sanoisi haluavansa puhella vain minun kanssani, kun olemme hänen luonansa, älkää lähtekö huoneesta. Menkää uunin luo ja jääkää siihen. Toivoisin teidän näkevän, että jos hän vain tahtoo nousta ja hiukan ponnistaa, on hänellä siihen kyllin voimia. Teidän tärkein tehtävänne, sisar Gray, on päivä päivältä kiinnyttää häntä uudelleen elämään — niin, sokean miehen elämään tosin, mutta eihän sen silti tarvitse välttämättä olla toimetonta elämää. Nyt kun haavojen tulehtumisvaara on ohitse, saa hän nousta ja liikkua sekä opetella kulkemaan äänen ja kosketuksen avulla. Hän oli taiteilija. Hän ei enää koskaan voi maalata. Mutta voihan taiteilijalahjoja toisinkin käyttää."
Äkkiä hän vaikeni, oli luultavasti nähnyt toisen steariinipilkun, koskapa meni suoraapäätä pöydän luo, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo kääntyi Janen puoleen kysyen:
"Soittaako hän?"