Janea ei naurattanut, vaikkakin hän jostakin kaukaa oli hengessään kuulevinaan herttuattaren naurun ja kättentaputuksen. Janen mielestä pila oli kaukana — hänen sokea Garthinsa pianon ääressä, pää kumarruksissa koskettimien yli, sormin tunnustelemassa pientä, liikuttavaa uurrosta, joka hänen itsensä täytyi sinne tehdä yksiviivaisen c:n kohdalle. Hän inhosi tuota olentoa, joka rupesi kokkapuheisiin Garthin sokeudesta, ja hengessään hän näki Tommyn herttuattaren lähellä keikkuvan edestakaisin orrellaan ja kirkuvan: "Lennätä ulos! Tuki suus'!"
"Ja nyt", sanoi tohtori Mackenzie äkkiä, "lähin tehtävä on esittää teidät potilaalle."
Jane tunsi kalpenevansa ja kaiken veren tunkevan sydämeen. Mutta hän kesti sen ja odotti ääneti.
Tohtori Mackenzie soitti kelloa. Simpson tuli sisälle.
"Sherrypullo, viinilasi ja pari korppua", käski tohtori Rob.
Simpson poistui.
"Aika elävä!" ajatteli Jane. "Yhdentoista aikaan aamupäivällä!"
Tohtori Rob seisoi ja odotti, salamielisenä pureskellen punertavia viiksiään ja tuijottaen ulos ikkunasta.
Simpson ilmestyi jälleen huoneeseen, laski pöydälle pienen tarjottimen ja poistui ääneti, painaen oven kiinni mentyänsä. Tohtori Rob kaatoi lasiin sherryä, veti tuolin pöydän viereen ja sanoi: "Kas niin, sisar, istukaa ja juokaa tämä ja syökää vähän korppua."
Jane vastusteli. "Mutta, herra tohtori, en minä milloinkaan —."