Sitten hän kääntyi ja virkkoi Janelle: "Tulkaa tänne ikkunan luo, sisar Gray. Tahtoisin näyttää teille tätä erikoistuolia, jonka hankimme herra Dalmainille. Siinä hänen on varsin mukava olla, sitten kun hän haluaa nousta istumaan. Näettehän? Tässä on tällainen sovellutettava päännoja; ja kaikki nämä asettimet, nojat ja pienet siirtopöydät voidaan kädenkäänteessä järjestää kuinka vain parhaiten sopii. Minusta se on vallan erinomainen, ja tohtori Deryck piti siitä myöskin. Oletteko nähnyt tämmöisiä ennen, sisar Gray?"
"Meillä oli samanlainen sairashuoneella, mutta ei se ollut vallan noin täydellinen", vastasi Jane.
Aurinkoisen huoneen hiljaisuudessa kuului vuoteesta yht'äkkiä ääni, joka aivan säikähdytti heidät. Se oli pimeään kuiluun syöstyn onnettoman epätoivoista avunhuutoa.
"Kuka täällä huoneessa on?" huusi Garth Dalmain.
Hänen kasvonsa olivat yhä seinään päin, mutta hän oli kohonnut vasemman kyynärpäänsä varaan; asennosta näki, että hän kuunteli jännittyneenä.
Tohtori Mackenzie vastasi: "Ei täällä ketään muita ole kuin minä ja sisar Gray."
"On, täällä on joku muukin!" sanoi Garth kiivaasti. "Kuinka te saatatte valehdella minulle? Kuka puhui äsken?"
Jane astui nopeasti vuoteen luo. Hänen kätensä vapisivat, mutta äänensä hän täydellisesti hillitsi:
"Herra Dalmain, minä äsken puhuin", sanoi hän, "sisar Rosemary Gray. Ja minä luulen tietävänikin, miksi minun ääneni oudostuttaa teitä. Tohtori Brand huomautti minulle, että niin voisi tapahtua. Hän sanoi, etten saisi hämmästyä, jos minun ääneni teistä usein aivan merkillisesti muistuttaisi erään teille molemmille tutun naisen ääntä. Hän sanoi hyvin usein kiinnittäneensä siihen huomiota."
Garth ei liikahtanutkaan, kuunteli ja mietti vain. Vihdoin hän kysyi hitaasti: "Sanoiko hän kenen ääntä?"