"Paljonpa sinä sitten tiedätkin", murahti Ronnie ivallisesti. "Minä olen nähnyt herttuattarenkin käyvän punaiseksi."
"Tulipunaiseksi, kai tarkotat", oikaisi Billy. "Sen olen minäkin nähnyt, vanha veikko; mutta ne kengät ovat eri paria, sen mahdat tietää."
"Älähän nyt enää lörpöttele", virkkoi Ronnie äkeästi. "Lopetetaan jo koko leikki ja lähdetään kaupunkiin. Henley alkaa kisan huomenna."
Mutta huomenissa he palasivat Shenstoneen vielä varhemmin kuin ennen.
Ja tänä samana aamuna lady Ingleby tunsi itsensä harvinaisen rauhalliseksi; ei tosin hautoen mitään uusia toiveita tulevaisesta onnesta, vaan tyynesti päättäen mukautua siihen mitä ei voinut välttää. Hän oli edellisenä iltana vaipunut uneen, muisteltuaan Cornwallin rantakallioita ja heidän kapuamistaan pelastavalle kallionkielekkeelle. Keskiyön aikaan hän oli herännyt ja kavahtanut istumaan, vielä uneksien olevansa samalla nyppylällä ja tuntien putoovansa siltä. Mutta äkkiä oli hän ollut tuntevinaan Jim Airthin käsivarret ympärillään; ne olivat vetäneet hänet turvapaikkaan; sitten oli seurannut suloinen väsymyksen ja vihdoin täydellisen unohduksen tyynnyttävä tunne.
Niin elävä oli tämä unnennäkö ollut, että hän tunsi sen vaikutusta vielä ylös noustessaan. Sitten hän istahti akkunan ääreen katselemaan tennispelaajia, pieni tyytyväinen hymy suloisilla kasvoillaan.
"Hän rupeaa unohtamaan", ajatteli Ronnie riemuiten. "Minä olen edellä!" karjasi hän paljon tarkottavasti Billylle verkon yli.
"Kakkonen!" vastasi Billy, paiskaten pallon maata vasten tarpeettoman tuimasti.
"Ei käy päinsä!" huusi Ronnie. "Sivuisku, poikaseni! Peli ja 'lempi!' käyvät minun voitokseni!"
"Jääkää puolipäivälliselle, pojat", sanoi lady Ingleby kun ruokakello helähti; ja kolmisin kävivät he iloisesti sisään ruokasaliin.