Ja sitten, aivan kuin nämä viime sanat olisivat ärsyttäneet jotakin hetkeksi unhotettua haavaa, palasi entinen kivettynyt välinpitämättömyys hänen ääneensä ja kasvoihinsa.
"Jollei Mikael palajakaan", jatkoi lady Ingleby, "olen minä todella yksin."
Tohtori nousi pystyyn ja katseli alas hänen puoleensa, hämmentyneenä ja huolestuneena.
"Eikö ole ketään, jolle pitäisi hetikohta kertoa tästä uudesta asiainkäänteestä, lady Ingleby?" kysyi hän vakavasti.
"Ei ketään", vastasi hän painokkaasti. "Koko maailmassa ei ole ainuttakaan johon asia läheisesti koskisi, itseäni lukuunottamatta. Eivätkä varsin monet tiedäkään eilisten uutisten saapumisesta. Minä kirjoitin Janelle, ja otaksun että pojat Ronnie ja Billy ovat kertoneet niistä Overdenessa. Jos sattumalta jotakin olisi päässyt pujahtamaan sanomalehtiin, niin täytyy meidän lähettää jyrkkä epuutus; mutta ei mitään selitystä, ei millään muotoa. Minä inhoan väärien tekojen julkisaattamista. Semmoinen johtaa vain jälittelyyn ja toistamiseen. Sitäpaitsi on kamaripalvelija-parkaakin varjeltava joutumasta yleisen kirouksen alaiseksi. Emme voisi sanomalehdissä selittää kaikkia lieventäviä asianhaaroja."
"En otaksu että uutiset olisivat laajalta levinneet", sanoi tohtori.
"Teidän talonväkenne on niistä tietysti kuullut?"
"Kyllä", vastasi lady Ingleby. "Ah, tästä muistan että minun on lakkautettava kaivaukset pensasryhmässä ja nurminiityllä. Ei ole syytä hankkia pikku Petterille hautaa, kun ei sen isännälläkään ole."
Tämä oli aivan käsittämätöntä puhetta tohtorille, mutta tällaisina hetkinä hän ei koskaan tehnyt turhia kysymyksiä oman uteliaisuutensakaan tyydyttämiseksi.
"Siispä lopultakin, Sir Deryck", lisäsi lady Ingleby, "oli Petter oikeassa."
"Niin", sanoi tohtori, "pikku Petter ei erehtynyt."