Myra odotti häntä istuen hiljaa sohvassa, kädet ristissä helmassaan.
Huone tuntui olevan täynnä kukkia ja suloista päivänpaistetta.
Jim Airth sulki oven perästään ja jäi sitte seisomaan hänen eteensä.
Tuokion ajan he katselivat kiinteästi toisiaan silmiin.
Sitten puhui Jim Airth hyvin matalalla äänellä: "Olit hyvin hyvä kun vastaanotit minut", sanoi hän. "Se on melkein enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Minä lähden Englannista muutaman tunnin perästä. Kovaa olisi ollut lähteä — ilman tätä. Nyt se käy helpommin."
Myra kohotti jälleen katseensa hänen kasvoihinsa ja odotti äänettömänä.
"Myra", sanoi Jim Airth, "voitko antaa minulle anteeksi?"
"Minä en tiedä, Jim", vastasi hän hennosti. "Minä tahdon olla rehellinen sinua ja itseäni kohtaan. Jos olisin vähemmän pitänyt sinusta, voisin helpommin antaa anteeksi."
"Minä tiedän sen", sanoi mies. "Oi Myra, minä tiedän sen. Enkä minä tahdo että sinä helposti soisit minulle anteeksi niin suurta syntiä rakkauttamme vastaan. Mutta, rakas — jos sinä ennen lähtöäni voisit sanoa: 'minä ymmärrän', niin se merkitsisi minulle melkein enempää kuin että sanoisit: 'minä annan anteeksi'."
"Jim", sanoi Myra, suloisessa äänessään hellä värinä, "minä ymmärrän."