Jim Airth astui lähemmäksi ja otti hänen kätensä omiensa väliin, pidellen niitä hetkisen hellän kunnioittavalla otteella.
"Minä kiitän sinua, rakkaani", sanoi hän. "Sinä olet hyvin hyvä."
Sitten hän päästi irti Myran kädet, ja tämä risti ne jälleen helmassaan. Jim Airth asteli uuninreunustan ääreen ja katseli liljoja ja sananjalkoja sen juurella.
Myra huomasi hänen leveäin hartiainsa lysähtävän kokoon, aivan kuin niiden olisi ollut vaikea kannattaa pystyssä hänen päätään. Minne oli jäänyt sen miehen hilpeä, uljas ryhti, joka kiipeili Cornwallin kallioilla, vihellellen kuin mustarastas?
"Jim", sanoi Myra, "täydellisesti ymmärtäen annan tietysti täydellisesti anteeksikin, jos vain anteeksianto meidän välillämme on mahdollinen ja tarpeellinen. Minä olen ajatellut tätä siitä asti kuin tiesin sinun olevan täällä, ja olen itsekseni ihmetellyt miksi minusta tuntui niin mahdottomalta sanoa: 'minä annan sinulle anteeksi'. Ja Jim — minä ajattelen että se on sen vuoksi että sinä ja minä olemme niin yhtä, ettei välillämme ole lainkaan tilaa sellaisille asioille kuin anteeksipyynnölle ja -annolle meidän kesken. Täydellinen ymmärtämys ja hairahtumaton rakkaus ottavat sen sijan, joka vähemmin toisistaan pitävien välillä jäisi anteeksiannolle."
Jim Airth kohotti hetkeksi katseensa, joka oli niin täynnä äänetöntä tuskaa että Myran sydäntä kirveli.
"Myra, minun täytyy lähteä", sanoi hän katkonaisesti. "Minulla oli niin paljon kerrottavaa sinulle; niin paljon selitettävää. Mutta kaikki sellainen tuntuu tarpeettomalta, sen pyyhkäisi pois sinun jumalallinen hellyytesi ja ymmärtäväisyytesi. Koko elämäni ajan kannan, sydämeni sisimpään sopukkaan piirrettyinä, näitä sinun sanojasi. Oi rakkaani — rakkaani! Älä puhu enää mitään! Anna niiden olla viimeiset sanasi. Sitä vain pyydän — saanko sanoa sen? — ettet koskaan ajattelisi minusta sellaista mikä surettaisi ihanata elämääsi. Minä olen lähdössä Amerikkaan — uusien otteiden suurelle kisakentälle; maahan missä mies voi tehdä työtä ja elää vilpittömästi; missä vakavimmat pyrkimykset saavuttavat täydellisintä menestystä, ja missä miehen voimalla on laajin vaikutusala. Minä tahtoisin, Myra, että sinä ajattelisit minua elävänä, työtätekevänä ja eteenpäin pyrkivänä miehenä; ei minään karille ajautuneena raukkana. Mutta jos minä kertaakaan tuntisin luisuvani alaspäin, niin silloin kuulisin varmasti sinun rakkaan äänesi, niinkuin se kerran lauloi vieressäni päivänpaisteisena pyhäiltana pienessä Cornwallin kyläkirkossa: 'Oi Luoja, joka pelastat'… Ja — kun ajattelen sinua, rakkaani — oma rakkaani! — niin tiedän että elämäsi on joka hetkenä hyvä ja kaunis, ja että olet onnellinen kun rinnallasi on" — hän kohotti katseensa lordi Inglebyn muotokuvaan; se viivähti hetkisen noilla ystävällisillä, levollisilla kasvoilla — "kun rinnallasi on eräs miesten paraita", sanoi Jim Airth uljaasti.
Hän loi viimeisen silmäyksen Myran kasvoihin. Hiljaisia kyyneleitä tippui verkalleen niitä myöten alas hänen ristissä oleville käsilleen.
Tuskan kouristus värisytti Jim Airthin järeitä kasvonpiirteitä.
"Ah, minun täytyy lähteä, minun täytyy lähteä", sanoi hän äkkiä.
"Jumala suojelkoon ja varjelkoon sinua aina!"