"Oi Jim — oma Jim! — sinä et voi jättää minua yksin kiipeämään, koska minä olen kokonaan sinun omasi, vapaa kuulumaan sinulle eikä kenellekään toiselle miehelle; ja yhdessä me, Jumalan kiitos, voimme seistä kallionkielekkeellä, jolle Hänen kätensä on meitä johtanut. Rakkahimpani — Jim, minun rakkahimpani — älä työnnä minua pois tyköäsi, sillä minun pitää riippua sinussa kiinni siksikuin olet lukenut nämä sähkösanomat. Oi Jim, lue ne pian!… Sir Deryck Brand toi ne tänne kaupungista tänään iltapäivällä. Ja oi, anna anteeksi etten heti kohta kertonut niistä sinulle… Minä tahdoin että sinä näyttäisit olevasi se, jonka tiedän sinun olevan, uskollinen, altis, kunnioitusta ansaitseva, uljas, se mies kaikkien miesten seassa johon minä luotan; se mies, joka ei koskaan petä minua ylöspäin kiivetessämme, kunnes seisomme yhdessä Jumalan iankaikkisten kukkuloiden sinertävässä ylhäisyydessä… Oi Jim…"
Hänen äänensä heikkeni ja sortui tykkänään; sillä Jim Airth polvistui hänen jalkainsa juuressa, pää hänen helmassaan, käsivarret hänen ympärillään, nyyhkyttäen niinkuin vain väkevä ja ankara mies voi nyyhkyttää, kun hänen sydämensä on ollut särkymäisillään ja lohdutus on sille tullut aivan äkkiä.
Myra laski kätensä hellästi hänen pörröiselle tukalleen. Siten he olivat pitkän aikaa, puhumatta, liikkumatta.
Ja noina pyhinä minuutteina Myra oppi läksyn, jota kymmenen vuoden avioliitto ei vielä ollut voinut hänelle opettaa: että ankarimmassakin miehessä toisinaan pilkistää näkyviin ikuinen lapsi — kiihkoinen, vallanhaluinen, oikullinen, alituista hoivaa kaipaava; ja että jokaisen naisen rakkaudessa täytyy sen vuoksi olla ikuinen äidillinen aines — hellä, ymmärtäväinen, kärsivällinen; järkevä mutta alati antautuvainen; kykenevä kärsimään ja valmis anteeksi antamaan.
Vihdoin kohotti Jim Airth päätään.
Laskevan päivän viimeiset säteet, tunkeutuen huoneeseen lännenpuoleisesta akkunasta, loivat kultaisen sädekehän hänen ylitseen kallistuvan suloisen naispään ympärille. Mutta hän näki siinä heijastuksen paljon korkeammasta valosta kuin mitä mikään maallinen päivänpaiste kykenee luomaan.
"Myra?" kuiskasi hän, äänessään palvomisen ja ihmetyksen väristys.
"Myra? Mitä se on?"
Ja ristien kätensä hänen edessään polvistuvan miehen kaulan ympäri, painoi hän hänen päänsä povelleen ja vastasi:
"Minä olen oppinut läksyn, oma lemmittyni; läksyn jonka ainoastaan sinä voit minulle opettaa. Ja minä olen hyvin onnellinen ja kiitollinen, Jim; sillä minä tiedän että viimeinkin olen — että juuri minä — olen kyllin valmis ja kykenevä aviovaimoksi."
Kuudeskolmatta luku.