Kello kolme kosteana iltapäivänä marraskuun alussa. Talvinen auringonpaiste puhkaisi silloin tällöin taivaan lyijyistä harmautta lyhytaikaisilla pilkahduksillaan.
Shenstonen puiston suuret puut seisoivat alastomina ja paljaina, ojennellen pitkiä käsivarsiaan yli likomärän ruohikon. Koko luonto tuntui odottavan talven ensi lunta, joka peittäisi sen kuolleet ja kuihtuneet jäsenet suloisella, hohtavalla valkoverhollaan, jonka alla tulevan uuden elämän lupaus voisi hiljalleen liikahdella ja siirrehtiä puhjetakseen ajallaan esiin.
Shenstonen valtiatar käveli verkalleen edestakaisin parvekkeella pitkään turkisviittaansa kääriytyneenä, kuunnellen syksyn hiljaista "tip-tip"-pisaroimista ympärillään, katsellen viimeisten lakastuneitten lehtien äänetöntä varisemista, etäämpänä näkyvän järven teräksenharmaata kalvoa, tyhjää kukkatarhaa ja autiota ruohokenttää.
Suuri kivirakennus teki asumattoman vaikutuksen. Useimmat sen huoneista olivat nähtävästi suljetut; mutta parissa huoneessa leimusi iloinen roihuvalkea, heittäen punertavan hohteen ikkunaruutuihin ja lähettäen ulkopuolelle houkuttelevan lupauksen sisällä odottavasta lämmöstä ja kodikkuudesta.
Pikkuinen valkoinen sylivillakoira käveli parvekkeella valtiattarensa mukana. Se oli levoton, pieni valkoinen kähärätukku, joka milloin juoksenteli hänen ympärillään, milloin kiiruhti edelle tai jäi jälkeen, syöksähtääkseen taas arvaamattomassa kiireenpuuskassa eteenpäin nurkkauksissa, saaden hänet käänteissä miltei kompastumaan.
"Petter", sanoi lady Ingleby eräässä tuollaisessa tapauksessa, "minä toivon että käyttäytyisit vähän järkevämmin! Joko jättäytyisit jälkeen ja seuraisit siivosti perässä, niinkuin sinun ikäisesi koiran tulisi tehdä, taikka sitten juoksisit edellä siihen iloisen nuorekkaaseen tapaan, jota noudatat silloin kun Mikael ottaa sinut mukaansa kävelylle; mutta älä Herran tähden ole niin rauhaton äläkä juoksentele minun ympärilläni noin mielettömästi, muuten kutsun Williamin ja lähetän sinut sisälle. Jospa Mikael vain voisi nähdä sinut!"
Piskuinen elukka loi häneen hartaan katseen sikinsokin riippuvien kähäräinsä lomitse — silkinpehmoisten villakähäräin, jotka olivat hankkineet sille Pörrö-Pekan nimen. Sen silmissä, jotka koleassa tuulessa olivat käyneet punareunaisiksi, oli sellainen sokealta näyttävä katse, jonka usein huomaa hyvin vanhoilla koirilla. Lisäksi oli niissä ynnä koko sen pikku olennossa huolestunutta levottomuutta, joka ei olisi jäänyt huomaamatta oikealta koirain-ystävältä. Lady Inglebykin huomasi sen osittain. Hän kumartui ja taputti sen päätä.
"Pikku Petter parka", virkkoi hän ystävällisemmin. "On hirveätä meille kummallekin, että Mikael on niin kaukana tuossa ilkeässä sodassa. Mutta kyllä hän palaa kohta kotiin, ja silloin me unhotamme kaiken levottomuutemme ja yksinäisyytemme. Tulee taaskin kevät, ja Mikael antaa keritä sinut kunnollisesti ja me menemme Brightoniin, jossa saat juoksennella ympärinsä ja kuulla ihmisten sanovan sinua 'Britannian jalopeuraksi'. Minä luulen tosiaankin, että sinä kuvittelet itseäsi Trafalgar-torin jalopeurain veroiseksi! En voi ymmärtää, minkätähden sellainen iso suuri mies kuin Mikael on niin ihastunut sellaiseen pikkuruiseen koira-pahaseen kuin sinuun! Jospa olisit edes suuri tanskalaiskoira tai mahtava St. bernhardilainen —! Mutta samapa se; Mikael rakastaa meitä molempia ja me molemmat rakastamme Mikaelia, ja siksi meidän tulee olla kilttejä toisillemme, pikku Petter, silläaikaa kun hän on poissa."
Myra Ingleby hymyili, kietoi viittansa laskokset tiukemmin ympärilleen ja jatkoi kävelyään. Pieni valkoinen varjo seurasi häntäänsä heiluttamatta, alakuloisena hänen perässään.
Ja lakastuneet lehdet irtausivat mehuttomista oksista ja liipottelivat alas märkään nurmikkoon, ja syksyn hiljainen "tip-tip"-pisaroiminen jatkui joka puolella. Alahallin ovi avautui. Sähkösanomaa tuova lakeija astui joutuisasti ulos. Hänen kasvojensa ilme oli levollinen, harjaantuneen hillitty, mutta hänen silmäluomensa värähtelivät hermostuneesti, kun hän ojensi hopeatarjotinta emännälleen.