"Voi, minkätähden teemme tuota kaikkea?" mietti lady Ingleby. Ja ottaen tulipunaisen päivänvarjonsa hän astui pienen nurmikentän poikki ja seisahtui puutarhan portille iltapäivä-auringon paisteeseen, tuumien minne päin suuntaisi kävelynsä.
Tavallisesti hän kävelyllä ollessaan kulki pitkin rantakallioitten lakea, missä leivoset ponnahtivat ylös mataloista ruohomättäistä ja kissankelloryhmistä ja laulaen kiipesivät taivasta kohti. Hänestä oli mieluista olla korkealla meren yläpuolella ja kuulla alhaalla kallionkylkiä vastaan murtuvien hyökyaaltojen etäistä pauhinaa.
Mutta tänään näytti pieni, jyrkästi viettävä, kalastajakylän kautta lahdenpoukamaan johtava maantie houkuttelevalta. Oli pakovesi, ja rautahiekka hohti kullankellertävänä.
Sitäpaitsi hän oli lehtimajassa istuessaan nähnyt Jim Airthin kookkaan hahmon reippaasti astelevan kallion reunaa pitkin, kuvastuen tummana varjokuvana taivaan selkeää sineä vasten. Ja eräs lause hänen juuri saamassaan kirjeessä sai hänen suuntaamaan kulkunsa rantaan päin.
Hyväntahtoiset kyläläiset, jotka istuivat majojensa portailla päivänpaisteessa, hymyilivät viehättävälle valkopukuiselle naiselle, joka asteli heidän kylätietään alaspäin niin kookkaana ja notkeana tulipunaisen päivänvarjonsa suojassa. Yhtenä pykälänä tohtorin ohjeissa oli ollut surupuvun poisjättäminen, ja Myrasta olikin tuntunut aivan luonnolliselta tulla ensimäiselle cornwallilais-aamiaiselleen vaaleankellervässä sarssipuvussa.
Rantaan saavuttuaan hän kääntyi siihen suuntaan mihin hän tavallisesti kulki ylhäällä kallioilla kävellessään ja asteli ripeästi kovaa, sileää hietikkoa myöten, pysähtyen silloin tällöin poimiakseen jonkun kaunisjuovaisen kiven tai tutkiakseen vuoroveden kuivalle jättämää loistavaa merivuokkoa tai kuultavaa maneettia.
Pian hän saapui paikalle missä kallio pistäytyi merta kohti, ja kiipeillen liukkaitten kivien yli, joitten lomissa kimaltelevissa lätäköissä tummanpunaiset merilevät huojuivat, ravut karkasivat syrjään hänen varjonsa tieltä ja rapot puikahtivat toiselle laidalle ja hautautuivat kiireesti hiekkaan, Myra huomasi tulleensa mitä viehättävimpään poukamaan. Rantakallio muodosti siinä hevosenkengän, jonka pituus oli noin puoli kilometriä. Tämän kaariviivan sisäpuolelle jäänyt lahdeke oli miltei satumaisen kaunis, hietikko hohtavan valkoinen, sirojen, tummanpunaisten merilevien koristama. Korkealle kohoavat kalliot loivat mieluista siimestä rantamalle, samalla kuin niitten taakse jäänyt aurinko kuitenkin välkkyi ja kimmelteli etäämpänä meren pinnalla.
Myra käveli hevosenkengän keskelle, otti sitten maasta ajopuun kappaleen, kaivoi mukavan kuopan hiekkaan noin kymmenen kyynärän päähän kallion juurelta, asetti levitetyn päivänvarjonsa pystyyn sen taakse suojaksi jonkun satunnaisen kalliolla kulkijan katseilta ja laskeutui sitten pitkälleen pehmeään syvennykseen, katsellen puoleksi suljettujen luomiensa alitse häilyviä varjoja, sinistä taivasta ja vienosti aaltoilevaa merta. Pienet, valkoiset pilvenhattarat värjäytyivät ruusunpunerviksi. Vedenkalvo välkkyi opaalinkarvaisena. Aaltojen loiskinta oli niin kaukaista, ettei se tuntunut rikkovan rauhaisaa hiljaisuutta.
Lady Inglebyn silmäluomet painuivat painumistaan kiinni.
"Niin, rakas Jane", mutisi hän, tähystellen uneksivasti lumivalkoista purjetta, joka kaartoi niemekkeen, noikkasi ja katosi näkyvistä; "epäilemättä — hyvin osattu lausetapa, mutta kaukana — kaukana — todellisuudesta. Turvallisen älyperäiselle on tuskin — tuskin tarpeen — kamee — —"