Jane Dalmain.
Kahdeksas luku.
HEVOSENKENKÄ-POUKAMASSA.
Lady Ingleby istui kuusamamajassa, kaataen itselleen teetä pienestä savisesta teekannusta ja sivellen paksuille kotonaleivotuille leipäviipaleille nuorteinta maalaisvoita, kun postinkantaja-vanhus nilkutti Moorheadin majatalon puutarhaportille tuoden kirjeen rouva O'Maralle.
Ensin hänestä tuntui kuin ei hän voisi avata kirjekuorta, jolla oli muu nimi kuin hänen omansa. Sitten hän, hymyillen empimiselleen, repi sen auki innokkaan ihastuneena kuten ainakin ihminen, joka tottuneena saamaan tusinan kirjeitä päivässä on viettänyt viikon saamatta ainoatakaan.
Hän luki nopeasti läpi rouva Dalmainin kirjeen; kerran hän nauroi ääneen ja kerran lehahti äkillinen puna hänen poskilleen.
Sitten hän laski sen pois ja otti hunajaa — oikeaa kullankirkasta kanervankukka-hunajaa.
Hän otti kirjeen uudestaan käsiinsä ja luki sen tarkkaavasti, punniten joka sanan.
"Kelpo vanha Jane!" virkkoi hän sitten; "jokseenkin näppärästi sanottu: 'turvallisen älyperäinen' tulee 'tuhoisan persoonalliseksi'. Hän on harjaantunut käyttämään täsmällisiä ja nasevia lausetapoja pitkäaikaisessa ystävyydessään tohtorin kanssa. Voin käyttää sellaisia itsekin, kun koetan; mutta minun sir-deryckiläis-lauseillani on taipumus vain kuulua komeilta merkitsemättä kerrassaan mitään. Ja sisältääkö tämä Janenkaan lause oikeastaan mitään ajattelemisen arvoista? Voisiko kuusi jalkaa viisi tuumaa pitkä älyperäisyys — joka syö aamiaisensa täysin tiedottomana toisen läsnäolosta, vastaa toisen arkaan 'hyväänhuomeneen' yliolkaisella kohteliaisuudella, ja tämän miettiessä uskaltaisiko lausua jonkun huomautuksen ilmasta, antaa hänen vaipua ilmeiseen unohdukseen — voisiko sellainen koskaan tulla tuhoisan persoonalliseksi?"
Lady Ingleby nauroi taaskin, pisti kirjeen jälleen koteloonsa ja ryhtyi leikkaamaan viipaletta kotonaleivotusta rusinakaakusta. Lopettaessaan sitä viimeisen teekupillisen ohella ajatteli hän huvitettuna, kuinka suuri oli ero tämän vanhan majatalon puutarhan kuusamamajassa nautitun vahvan aterian ja niitten hienojen teekutsujen välillä, jotka samaan aikaan olivat parhaillaan kaupungissa väenpaljouden täyttämissä seurusteluhuoneissa, missä ihmiset tulivat sisään kiireen touhussa, nauttivat pienen viipaleen ohkaista voileipää ja hörppäyksen haaleata teetä, joka pitkästä seisomisesta maistui parkille; kuuntelivat tai kertoivat joitakin enemmän tai vähemmän halventavia asioita yhteisistä ystävistään, rientääkseen sitten toisaalle saamaan kurkkuvoileipiä, vielä kylmempää ja vielä kauemmin seisonutta teetä ja uutta juoru-annosta.